He­rään aa­mul­la pu­he­li­men he­rä­tyk­seen. Sam­mu­tan sen ja näen il­moi­tuk­sen pon­nah­ta­van pu­he­li­men ylä­reu­nas­ta. Se he­rät­tää kiin­nos­tuk­se­ni ja klik­kaan so­vel­luk­seen. So­vel­luk­ses­sa on muu­ta­man se­kun­nin pi­tui­sia ly­hyt­vi­de­oi­ta pe­rä­jäl­keen lo­put­to­mas­ti. Alan se­laa­maan alas­päin, sil­lä en­sim­mäi­nen vi­deo sai do­pa­mii­nin kier­tä­mään ai­vois­sa­ni.

Sii­tä se al­koi. Olen nyt lo­put­to­mas­sa kier­tees­sä pu­he­li­me­ni kans­sa. En pys­ty lo­pet­ta­maan se­laa­mis­ta. Olen kou­kus­sa ly­hyi­den vi­de­oi­den tuot­ta­maan mie­li­hy­vään.

Pu­he­li­met ovat su­ku­pol­vem­me kä­te­vin kek­sin­tö, mut­ta myös tu­hoi­sin. Mi­nun on nuo­re­na help­po kom­men­toi­da ai­het­ta, sil­lä äly­pu­he­li­met ovat ol­leet osa nuo­ruut­ta­ni ja tie­dän mi­ten ne vai­kut­ta­vat kas­va­mi­seen ja ke­hit­ty­mi­seen.

Pu­he­lin on kä­te­vä kon­sep­ti, sil­lä se te­kee elä­mi­ses­tä hel­pom­paa. Voin soit­taa ke­nel­le vain ja mil­loin vain, kuun­nel­la mu­siik­kia ja shop­pail­la uu­sia vaat­tei­ta ne­tis­sä. Mut­ta täs­sä pii­lee se vaa­ra. Pu­he­li­met ovat muut­ta­neet ta­paam­me kom­mu­ni­koi­da ja elää. En­nen ta­pa­sim­me ka­ve­rei­ta ja vie­tim­me ai­kaa yh­des­sä ul­ko­na. Nyt kon­tak­tim­me ys­tä­viin ta­pah­tuu pu­he­li­men vä­li­tyk­sel­lä.

Us­kon pu­he­li­mes­ta tul­leen myös tur­val­li­nen pa­ko­paik­ka, jo­hon on help­po pa­e­ta epä­mu­ka­vas­sa ti­lan­tees­sa. Olen usein ot­ta­nut pu­he­li­men esil­le so­si­aa­li­sen pai­neen vuok­si. Muis­te­len vaik­ka lu­ki­on en­sim­mäis­tä vuot­ta­ni, jol­loin mi­nun lou­na­sai­ka­ni oli ka­ve­rei­ta­ni ai­em­min. Jou­duin syö­mään yk­sin, mut­ta en tah­to­nut näyt­tää niin yk­si­näi­sel­tä, min­kä vuok­si aloin se­laa­maan pai­kal­lis­ta sää­kart­taa näy­töl­tä. Pu­he­lin an­toi tur­vaa ja tar­koi­tus­ta yk­si­no­loon.

Olen usein ot­ta­nut pu­he­li­men esil­le so­si­aa­li­sen pai­neen vuok­si.

Ylä­as­teen lop­pu­vuo­si­na sekä en­sim­mäi­se­nä lu­ki­o­vuon­na sil­mää­ni on pis­tä­nyt yk­si il­miö: kyky kes­kit­tyä. Kes­ken op­pi­tun­nin opet­ta­ja on nous­sut ylös ja ju­lis­ta­nut “pu­he­lin­tau­on”. Pu­he­lin­tau­ko on vii­si­mi­nuut­ti­nen, jol­loin saam­me se­la­ta kän­ny­kän läpi ja päi­vit­tää it­se­äm­me ys­tä­vil­lem­me. Tau­on ta­voi­te on pa­ran­taa kes­kit­ty­mis­täm­me lop­pu­tun­nuk­si. Tämä kuu­los­ti loo­gi­sel­ta, kun­nes aloin miet­ti­mään sitä li­sää. Em­me­kö oi­ke­as­ti pys­ty is­tu­maan 75 mi­nuut­tia put­keen kuun­nel­len tun­nin ai­het­ta? Eh­kä tut­ki­jat, jot­ka sa­no­vat mei­dän ai­vo­jem­me su­la­neen pi­lal­le ei­vät ole­kaan niin vää­räs­sä lop­pu­jen lo­puk­si.

Pi­täi­si­kö äly­pu­he­li­mis­ta sit­ten py­syä kau­ka­na tai jopa luo­pua niis­tä? Ei se ole ihan niin­kään. Äly­pu­he­li­met ovat mah­ta­va kek­sin­tö oi­kein käy­tet­ty­nä. Ne hel­pot­ta­vat elä­määm­me huo­mat­ta­vas­ti ja yh­dis­ty­vät kau­kai­sia ys­tä­viä. Vää­rin käy­tet­ty­nä ne voi­vat hu­ka­ta mei­dän par­haim­mat nuo­ruu­den vuo­tem­me.

Tek­no­lo­gia on tääl­lä jää­däk­seen, jo­ten pa­ras toi­min­nan suun­ta on op­pia hyö­dyn­tä­mään sitä an­ta­mat­ta sil­le lii­kaa val­taa elä­mäs­sä.

Kun seu­raa­van ker­ran ker­ral­la tar­tut luu­riin, voi het­ken miet­tiä, oli­si­ko hyö­dyl­li­sem­pää men­nä viet­tä­mään ai­kaa oman per­heen kans­sa tai vaik­ka sii­vo­ta se li­kai­nen keit­tiö.

Kir­joit­ta­ja lu­ki­o­lai­nen, joka oli 2 viik­koa toi­mi­tuk­ses­sa ke­sä­töis­sä