Sirkku Somero
Usko ja epäusko
Kirkonkellot
Järki ja tunteet. Voisiko sanoa, että siinä ovat tärkeimmät asiat, jotka ihmisen elämään ja toimintaan vaikuttavat? Usein kyllä niin, että toinen johdattaa toiseen suuntaan ja toinen toiseen…
Lapsena ihmisen on helppo uskoa eri asioihin, mennä tunne edellä. Järki tulee mukaan kuvaan vasta myöhemmin sotkemaan asioita ja kaatamaan pilvilinnoja.
Ensi sunnuntain aihe kirkkovuodessa on ”Usko ja epäusko”. Mielestäni näiden kahden suhteessa on jotain samaa kuin on järjen suhteessa tunteisiin. Järki sanoo, että johonkin asiaan ei kannata uskoa, mutta sydän, tunne ja luja selittämätönkin usko vakuuttavat muuta.
Onhan paljon helpompaa uskoa johonkin, jonka olemassaolon tai oikeellisuuden voi konkreettisesti todentaa verrattuna johonkin, mihin ei auta kuin uskoa. Kaikkea ei kuitenkaan voi nähdä ja paljon näkemästämmekin on nykyään sellaista mihin ei kannata uskoa.
Moni elämämme suuntaan vaikuttava päätös perustuu kylmään faktaan. Keräämme tietoja ja tutkimme tilastoja, janoamme varmuutta asioista.
Siksikö Jumalaan uskominenkin on niin vaikeaa? Kun ei häntä ole kukaan nähnyt?
Ja kun ei järki riitä käsittämään vaikkapa sitä, miten se Jumala ehtii jokaisen meistä perään katsoa ja murheita kuunnella. Eikä ihan helppoa ole taivasten valtakuntaa ja siellä jokaista uskovaa odottavaa lopullista asuinsijaakaan ymmärtää.
Pelkästään järjen ohjeiden mukaan eläminen jättää meiltä monta hienoa kokemusta pois.
Välillä on vaan heittäydyttävä, annettava tunteiden viedä ja luotettava siihen, että sydämelläkin voi tietää. Eivät ne Jeesusta seuraamaan lähteneet ja kalastajan työnsä jättäneet opetuslapsetkaan elämän muutostaan pelkällä järjellä pystyneet perustelemaan.
Uskoa tarvitaan, se ei ole turhaa. Tulee elämässä vastaan mitä tahansa, on uskottava omaan itseensä, tulevaisuuteen ja siihen, että kaikki järjestyy.
Entäs jos ei usko? Onko silloin uskoton vai uskomaton?
Lauri Viidan eräs runo päättyykin osuvaan toteamukseen: ”Uskonko, uskonko, uskonko? Voi Jeesus, pitääkö minun kaikki tietää?”