Jär­ki ja tun­teet. Voi­si­ko sa­noa, et­tä sii­nä ovat tär­keim­mät asi­at, jot­ka ih­mi­sen elä­mään ja toi­min­taan vai­kut­ta­vat? Usein kyl­lä niin, et­tä toi­nen joh­dat­taa toi­seen suun­taan ja toi­nen toi­seen…

Lap­se­na ih­mi­sen on help­po us­koa eri asi­oi­hin, men­nä tun­ne edel­lä. Jär­ki tu­lee mu­kaan ku­vaan vas­ta myö­hem­min sot­ke­maan asi­oi­ta ja kaa­ta­maan pil­vi­lin­no­ja.

En­si sun­nun­tain ai­he kirk­ko­vuo­des­sa on ”Us­ko ja epä­us­ko”. Mie­les­tä­ni näi­den kah­den suh­tees­sa on jo­tain sa­maa kuin on jär­jen suh­tees­sa tun­tei­siin. Jär­ki sa­noo, et­tä jo­hon­kin asi­aan ei kan­na­ta us­koa, mut­ta sy­dän, tun­ne ja luja se­lit­tä­mä­tön­kin us­ko va­kuut­ta­vat muu­ta.

On­han pal­jon hel­pom­paa us­koa jo­hon­kin, jon­ka ole­mas­sa­o­lon tai oi­keel­li­suu­den voi konk­reet­ti­ses­ti to­den­taa ver­rat­tu­na jo­hon­kin, mi­hin ei au­ta kuin us­koa. Kaik­kea ei kui­ten­kaan voi näh­dä ja pal­jon nä­ke­mäs­täm­me­kin on ny­ky­ään sel­lais­ta mi­hin ei kan­na­ta us­koa.

Moni elä­mäm­me suun­taan vai­kut­ta­va pää­tös pe­rus­tuu kyl­mään fak­taan. Ke­rääm­me tie­to­ja ja tut­kim­me ti­las­to­ja, ja­no­am­me var­muut­ta asi­ois­ta.

Sik­si­kö Ju­ma­laan us­ko­mi­nen­kin on niin vai­ke­aa? Kun ei hän­tä ole ku­kaan näh­nyt?

Ja kun ei jär­ki rii­tä kä­sit­tä­mään vaik­ka­pa sitä, mi­ten se Ju­ma­la eh­tii jo­kai­sen meis­tä pe­rään kat­soa ja mur­hei­ta kuun­nel­la. Ei­kä ihan help­poa ole tai­vas­ten val­ta­kun­taa ja siel­lä jo­kais­ta us­ko­vaa odot­ta­vaa lo­pul­lis­ta asuin­si­jaa­kaan ym­mär­tää.

Pel­käs­tään jär­jen oh­jei­den mu­kaan elä­mi­nen jät­tää meil­tä mon­ta hie­noa ko­ke­mus­ta pois.

Vä­lil­lä on vaan heit­täy­dyt­tä­vä, an­net­ta­va tun­tei­den vie­dä ja luo­tet­ta­va sii­hen, et­tä sy­dä­mel­lä­kin voi tie­tää. Ei­vät ne Jee­sus­ta seu­raa­maan läh­te­neet ja ka­las­ta­jan työn­sä jät­tä­neet ope­tus­lap­set­kaan elä­män muu­tos­taan pel­käl­lä jär­jel­lä pys­ty­neet pe­rus­te­le­maan.

Us­koa tar­vi­taan, se ei ole tur­haa. Tu­lee elä­mäs­sä vas­taan mitä ta­han­sa, on us­kot­ta­va omaan it­seen­sä, tu­le­vai­suu­teen ja sii­hen, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy.

En­täs jos ei us­ko? On­ko sil­loin us­ko­ton vai us­ko­ma­ton?

Lau­ri Vii­dan eräs runo päät­tyy­kin osu­vaan to­te­a­muk­seen: ”Us­kon­ko, us­kon­ko, us­kon­ko? Voi Jee­sus, pi­tää­kö mi­nun kaik­ki tie­tää?”