Moni meis­tä suun­taa py­häin­päi­vä­nä hau­taus­maal­le sy­tyt­tä­mään kynt­ti­län edes­men­neil­le lä­hei­sil­le. Py­häin­päi­vä on­kin jou­lun ohel­la suo­si­tuin päi­vä vie­rail­la hau­taus­maal­la. Kynt­ti­lä­me­ri tuo kai­vat­tua va­loa ja loh­tua mar­ras­kuun pi­mey­teen. Hil­jai­nen yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­ne val­lit­see hau­taus­maal­la kul­ke­vien kes­kuu­des­sa. 

Usein hau­taus­mai­den aja­tel­laan edus­ta­van py­sy­vyyt­tä ja pe­rin­tei­den jat­ku­vuut­ta. Kir­kon ym­pä­ril­lä ole­va hau­taus­maa, kirk­ko­tar­ha, on kui­ten­kin vuo­si­sa­to­jen ku­lu­es­sa muo­tou­tu­nut ko­ko­nai­suus, jos­sa on näh­tä­vis­sä niin oman ai­kam­me kuin his­to­ri­an tuo­mat ker­rok­set. Kir­kon lat­ti­an al­le si­joi­te­tut hau­dat ovat vaih­tu­neet muis­to­leh­toi­hin, pui­set ris­tit hau­ta­ki­viin ja vil­liin­ty­neet ”luu­tar­hat” siis­teik­si puis­to­a­lu­eik­si. Mo­net meil­le ny­kyi­sin tär­ke­ät pe­rin­teet ovat yl­lät­tä­vän uu­sia, esi­mer­kik­si tapa vie­dä kynt­ti­löi­tä hau­doil­le va­kiin­tui vas­ta so­tien jäl­keen.

Ny­kyis­ten hau­taus­mai­den voi sa­noa ole­van suu­ria muis­to­jen puu­tar­ho­ja.

Tä­män päi­vän huo­lel­la hoi­de­tut hau­taus­maat ovat saa­neet ylei­sil­meen­sä mel­ko hil­jat­tain. Muu­ta­ma sata vuot­ta sit­ten ei ol­lut har­vi­nais­ta tör­mä­tä Ruo­ve­den kirk­ko­maal­la por­tis­ta si­säl­le pääs­see­seen leh­mään tai omai­siin kai­va­mas­sa it­se lä­hei­sen­sä hau­taa. Vie­lä 1930-lu­vul­la piti seu­ra­kun­ta­lai­sia muis­tu­tel­la, et­tei hau­taus­maan lä­vit­se saa ajaa he­vo­sil­la. Hau­to­jen ri­vit ei­vät ai­na kul­ke­neet ko­vin­kaan suo­ras­sa ja pui­ta is­tu­tet­tiin hau­doil­le mel­ko mie­li­val­tai­ses­ti. Ruo­ve­del­lä hau­taus­maan hoi­dos­sa – tai ku­ten ai­ka­naan sa­not­tiin, kau­nis­ta­mi­ses­sa – ol­tiin edel­lä­kä­vi­jöi­tä, sil­lä en­sim­mäi­nen puu­tar­hu­ri pal­kat­tiin jo 1927, en­sim­mäi­siä laa­tu­aan maa­seu­dul­la.

Ny­kyis­ten hau­taus­mai­den voi sa­noa ole­van suu­ria muis­to­jen puu­tar­ho­ja. Ne pi­tä­vät si­säl­lään enem­män kuin pelk­kiä hau­ta­ki­viä – jo­kai­sen hau­dan taak­se kät­key­tyy ta­ri­noi­ta ja muis­to­jen ker­rok­sia. Toi­sis­ta on vie­lä jäl­jel­lä kivi, mut­ta muis­tot ovat jo ka­don­neet. Toi­saal­ta use­at ei­vät hau­ta­ki­veä tai -ris­tiä kos­kaan saa­neet­kaan.

Kynt­ti­lät kirk­ko­maal­la ovat muis­ta­mi­sen ver­taus­ku­va.

Mo­nel­la on oma va­kiin­tu­nut kul­ku­reit­tin­sä hau­taus­maal­la, mut­ta vä­lil­lä tu­tul­ta po­lul­ta kan­nat­taa hie­man poi­ke­ta. Py­säh­tyä ken­ties hau­dal­le, jon­ka nimi on jo sam­ma­leen peit­tä­mä. Mil­lai­nen ta­ri­na mah­taa kät­key­tyä sen taak­se? Tai sei­sah­tua ki­vi­sen ai­dan tai kir­kon sei­nien ää­rel­le ihas­te­le­maan men­nei­den su­ku­pol­vien työ­tä. Kynt­ti­lät kirk­ko­maal­la ovat muis­ta­mi­sen ver­taus­ku­va. Muis­tam­me kaik­kia hei­tä, jot­ka kul­ke­vat mu­ka­nam­me muis­tois­sam­me, mut­ta myös hei­tä, joi­den ta­ri­nat ovat jo unoh­tu­neet.

Lau­ra Iso­mä­ki

hau­taus­maa­o­pas