Esi­kois­kir­jaan­sa kir­joit­ta­va Riit­ta Hei­mo­nen vie­rai­li Vin­han re­si­dens­sis­sä jo tois­ta­mi­seen, ja tänä vuon­na hän saa­pui Ruo­ve­del­le te­ke­mään tu­le­van te­ok­sen­sa Äk­kiä on il­ta vii­meis­te­ly­töi­tä. Säät ei­vät var­si­nai­ses­ti an­ta­neet ihan pa­ras­taan, mut­ta toi­saal­ta ul­ko­na val­lin­nut har­maus mah­dol­lis­ti täy­del­li­sen up­pou­tu­mi­sen teks­tin pa­riin.

– Iha­na tun­ne, kun saa kes­kit­tyä te­ke­mi­seen. On pal­kit­se­vaa, kun voi up­pou­tua luo­maan­sa maa­il­maan.

Teos it­ses­sään on jo mel­ko pit­käl­lä, sil­lä se läh­tee seu­raa­vak­si kus­tan­nus­toi­mit­ta­jal­le ja il­mes­tyy syys­kuus­sa WSOY:n kus­tan­ta­ma­na.

Hei­mo­nen on hel­sin­ki­läi­nen toi­mit­ta­ja, joka toi­mi uran­sa kym­me­nen vii­meis­tä vuot­ta free­lan­ce­ri­na kir­joit­ta­en muun mu­as­sa ter­vey­sai­hei­sia jut­tu­ja.

– Sii­tä oli help­po pik­ku­hil­jaa li­ru­tel­la va­paal­le ja jät­tää palk­ka­työt. Kun ai­kaa jäi, sain vih­doin al­kaa kir­joit­taa niin kuin ha­lu­an.

Kir­jap­ro­jek­ti on elä­nyt Hei­mo­sen mu­ka­na noin nel­jän vuo­den ajan, ja nii­hin vuo­siin on mah­tu­nut eri­näi­sis­tä sat­tu­muk­sis­ta ja ta­pah­tu­mis­ta joh­tu­via tau­ko­ja, jot­ka ovat an­ta­neet etäi­syyt­tä teks­tiin.

– Tau­ot ovat ol­leet to­del­la hy­väs­tä ja pal­vel­leet ko­ko­nai­suut­ta.

Hei­mo­sen kir­ja ker­too elä­kei­kää lä­hes­ty­väs­tä Hel­kas­ta, jon­ka maal­la asu­vat iäk­käät van­hem­mat al­ka­vat tar­vi­ta apua. Pää­hen­ki­lö on kir­jai­li­jan sa­noin ris­ti­rii­tai­nen ja äk­sy, mut­ta omal­la ta­val­laan ra­kas­ta­va hen­ki­lö.

– Ku­kaan ei ole val­mis­tau­tu­nut vai­vaan ja van­huu­teen, ja asi­at kaa­tu­vat pääl­le. Ty­tär jou­tuu unoh­ta­maan omat tar­peen­sa ja osal­lis­tuu mil­loin etä­nä mil­loin pai­kan pääl­lä ti­lan­tei­siin, joi­hin ei ole oi­ke­aa tai vää­rää vas­taus­ta, on vain sel­viy­dyt­tä­vä, ei­kä ku­kaan tie­dä, mil­loin kaik­ki päät­tyy.

Se näyt­tää tun­tei­ta, jois­ta ei ai­na us­kal­le­ta pu­hua.

Kir­jas­sa Hel­ka tun­tee, et­tä ai­na on ole­mas­sa jo­kin paik­ka, jo­hon nais­ta ve­de­tään. Hä­nen oma tyt­tä­ren­sä opis­ke­lee ul­ko­mail­la, ja hän on jo odot­ta­nut het­keä, jol­loin hä­nel­lä oli­si ai­kaa myös it­sel­leen. Hän ha­lu­aa hoi­taa, mut­ta vä­syy sii­hen.

– Pää­hen­ki­lön täy­tyy myös uu­pua, jot­ta hän ym­mär­tää, et­tei jak­sa.

Hei­mo­sen mu­kaan kir­ja tuo esiin syyl­li­syy­den ja vel­vol­li­suu­den­tun­non yh­tä lail­la kuin rak­kau­den ja huo­leh­ti­mi­sen­kin. Se näyt­tää tun­tei­ta, jois­ta ei ai­na us­kal­le­ta pu­hua ja eri­lai­sia ta­bu­ja liit­ty­en sii­hen, mitä me saam­me aja­tel­la van­huu­des­ta ja olem­me­ko huo­no­ja ih­mi­siä, jos em­me jak­sa tai ha­lua hoi­taa omia lä­hei­si­äm­me.

Hän on sitä miel­tä, et­tä kir­joit­ta­es­sa on eduk­si, jos tee­man tun­tee ta­val­la tai toi­sel­la. Hei­mo­sel­la on taus­tal­laan myös sai­raan­hoi­ta­jan tut­kin­to, jon­ka an­si­os­ta sai­raa­lan, hoi­to­ko­din ja ter­vey­den­huol­lon maa­il­ma on hä­nel­le tut­tua.

Ta­ri­nan luo­mi­nen muis­tut­taa leik­kiä.

Oma­e­lä­män­ker­ral­li­nen esi­kois­te­os ei ole. Te­ma­tiik­ka on kui­ten­kin tut­tua, sil­lä hä­nen edes­men­neel­lä äi­dil­lään oli Alz­hei­me­rin tau­ti.

– Kir­ja läh­ti liik­keel­le var­kain. Olin ol­lut käy­mäs­sä äi­ti­ni luo­na, ja meil­lä oli vai­kea ti­lan­ne. Ko­to­na pu­rin ti­lan­teen kir­joit­ta­mal­la kuin oli­sin teh­nyt leh­ti­jut­tua. Myö­hem­min olin Tai­ja Tuo­mi­sen kir­joi­tus­kurs­sil­la, ja lu­et­tu­aan teks­tin Tai­ja roh­kai­si jat­ka­maan. Täs­tä oli vie­lä pit­kä mat­ka eteen­päin. Piti luo­da pää­hen­ki­lö, ra­ken­ne ja ta­pah­tu­mien jat­ku­mo koh­ti vää­jää­mä­tön­tä lop­pua, jol­loin kaik­ki päät­tyy. Vei vuo­sia luo­da tämä maa­il­ma.

Riitta Heimonen kehui Vinhan residenssin puitteita: tunnelmaa, henkilökuntaa ja sitä, että hänellä oli mahdollisuus keskittyä täysin kirjoittamiseen.

Karoliina Laikio

Sen luo­dak­seen Hei­mo­nen on am­men­ta­nut elä­män­ko­ke­muk­ses­taan ja an­ta­nut mie­li­ku­vi­tuk­sen luo­da uut­ta, se­koit­taa tai­ki­naa. Ta­ri­nan luo­mi­nen muis­tut­taa leik­kiä.

– Toi­von, et­tä lu­ki­jat sai­si­vat kir­jas­ta ver­tais­tu­kea tai aja­tuk­sia vas­taa­vaan elä­män­vai­hee­seen.

Hei­mo­sen ins­pi­raa­ti­on läh­tee­nä toi­mi­vat ku­va­tai­de, kir­jal­li­suus ja klas­si­nen mu­siik­ki.

– Kun kir­joi­tusp­ro­ses­si on kes­ken, saan aja­tuk­sia ja ide­oi­ta mil­loin mis­tä­kin, vaik­ka mu­se­o­käyn­neil­tä. Te­ok­see­ni pää­tyi muun mu­as­sa Luon­non­tie­teel­li­sen mu­se­on hö­mö­ti­ai­sen luu­ran­ko. Sen il­mes­ty­mi­nen teks­tiin häm­mäs­tyt­ti. Ali­ta­jun­ta an­taa lah­jo­ja.

Tär­ke­ää hä­nel­le on myös luon­to.

– Olen maal­ta ko­toi­sin ja kai­paan usein met­siin.

Aja­tus­ten kyp­sy­mi­nen vaa­tii ai­kaa.

Vas­ta­pai­nok­si kir­joit­ta­mi­sel­le hän har­ras­taa avan­tou­in­tia ja joo­gaa.

– Olen on­ne­kas, kun mi­nul­la on avan­tou­in­ti­paik­ka var­tin pääs­sä ko­toa. Kun pu­lah­dan aa­mul­la ve­teen, ve­dän pa­ri­sen­kym­men­tä ve­toa ja nou­sen ylös, näyt­tää elä­mä toi­sel­ta. Uin­ti tuo yh­tä ai­kaa tyy­nen ja ener­gi­sen olon.

Hei­mo­nen lu­kee kir­joit­ta­mi­sen li­säk­si, ja hä­nel­lä on ai­na yö­pöy­däl­lään usei­ta kir­jo­ja.

– Täl­lä ker­taa Paul Aus­te­rin Yk­si­näi­syy­den ää­rel­lä ja Sirk­ka Tur­kan ru­no­kir­ja Niin ko­vaa se tuu­li löi.

Hä­nen suo­nis­saan vir­taa myös pi­ka­juok­si­jan veri.

– Mi­nus­ta oli­si voi­nut tul­la tä­män la­jin osaa­ja, mut­ta en ko­ke­nut kil­paur­hei­lua omak­se­ni. Olen no­pea mo­nis­sa ar­jen asi­ois­sa, mut­ta en kir­joit­ta­mi­ses­sa. Aja­tus­ten kyp­sy­mi­nen vaa­tii ai­kaa.