Yh­te­nä il­ta­na kän­nyk­kää se­la­tes­sa­ni so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa tuli vas­taan vi­deo, jos­sa tyy­pi­tel­tiin eri­lai­sia, lä­hes jo­kai­sel­ta työ­pai­kal­ta tun­nis­tet­ta­via per­soo­nia. Tätä ko­lum­nia kir­joit­ta­es­sa­ni en enää löy­tä­nyt sitä uu­del­leen, mut­ta muis­taak­se­ni vi­de­ol­la esiin­tyi muun mu­as­sa ala­ti ää­nes­sä ole­via, ikui­sia myö­häs­te­li­jöi­tä, han­kin­nois­ta in­nos­tu­via ja ai­na näl­käi­siä työn­te­ki­jöi­tä.

Vii­mei­nen sai mi­nut hy­mäh­tä­mään, sil­lä ruo­ka kiel­tä­mät­tä on usein ol­lut mie­les­sä­ni töi­tä teh­des­sä­ni. Eh­kä se on ol­lut osit­tain psy­ko­lo­gis­ta, sil­lä en­ti­nen työ­pis­tee­ni si­jait­si käy­tän­nös­sä keit­ti­ös­sä. Joku toi­nen voi­si käyt­tää ter­miä avo­kont­to­ri, mut­ta jos jää­kaap­pi osuu jat­ku­vas­ti nä­kö­kent­tään ja si­jait­see muu­ta­man as­ke­leen pääs­sä, ol­laan omas­ta mie­les­tä­ni mel­ko lä­hel­lä keit­ti­ö­tä.

Pa­la­taan kui­ten­kin ta­kai­sin vi­de­oon, jota kat­so­es­sa­ni huo­ma­sin miet­ti­vä­ni ny­kyis­tä, it­sel­le­ni vie­lä uut­ta Ruo­ve­si-leh­den työ­yh­tei­söä, jo­hon mi­nul­la on ol­lut ilo tu­tus­tua Ku­run Leh­den lak­kaut­ta­mi­sen myö­tä.

Leh­den il­mes­ty­mi­sen lop­pu­mi­nen sen si­jaan ei ol­lut ilo. Tun­sin vii­mei­siä nu­me­roi­ta teh­des­sä­ni hai­keut­ta ja su­rua ku­ru­lais­ten puo­les­ta, sil­lä omal­la pai­kal­lis­leh­del­lä on mer­ki­tys­tä pai­kal­li­si­den­ti­teet­tiin ra­ken­tu­mi­seen.

Ku­run Leh­den lak­kaut­ta­mi­sen myö­tä on Ruo­ve­si-leh­des­sä pää­tet­ty li­sä­tä Ku­rua kos­ket­ta­vien jut­tu­jen mää­rää. Tar­koi­tus on seu­ra­ta sitä, ko­ke­vat­ko ku­ru­lai­set tar­jon­nan it­sel­leen tär­ke­äk­si. Jat­koa on lu­vat­tu seu­raa­van, jos ku­ru­lai­sia ti­laa­jia saa­daan tar­peek­si. Ta­voit­teen voi näh­dä pie­ni­muo­toi­sek­si haas­teek­si myös sil­tä kan­til­ta, et­tä ylei­ses­ti ot­ta­en pa­pe­ri­leh­tien le­vi­kit ovat las­ku­suun­tai­sia so­me­jät­tien pors­kut­ta­es­sa eteen­päin. Sii­tä kai se nä­ke­mä­ni vi­de­o­kin oli osal­taan seu­raus­ta.

Täs­sä vai­hees­sa ha­lu­an us­koa ku­ru­lai­siin. Omaa leh­teä ei ole, mut­ta se ei tar­koi­ta sitä, et­tei­kö Ku­run ta­pah­tu­mis­ta voi­si ker­toa tääl­tä naa­pu­ris­ta kä­sin. Ei­vät­kä ne ju­tut ole tar­koi­tet­tu ai­no­as­taan ku­ru­lais­ten sil­mil­le, vaan il­man muu­ta ihan jo­kai­sel­le.

Toi­voa so­pii, et­tä Ruo­ve­si-leh­ti löy­tää paik­kan­sa myös ku­ru­lais­ten kes­kuu­des­sa.

Pai­kal­lis­leh­det lu­e­taan usein kan­nes­ta kan­teen tar­kas­ti. Ky­sees­sä on leh­ti, jota ti­laa­jat vii­koit­tain odot­ta­vat, ja moni myös säi­lyt­tää pit­kään ar­kis­tois­saan. Toi­voa so­pii, et­tä Ruo­ve­si-leh­ti löy­tää paik­kan­sa myös ku­ru­lais­ten kes­kuu­des­sa ja sii­tä tu­lee jo­tain, mitä voi en­ti­sen Ku­run Leh­den ta­voin vii­koit­tain odot­taa.

Sa­no­taan, et­tä seu­ra te­kee kal­tai­sek­seen. Jää näh­tä­väk­si, kuin­ka Ruo­ve­si-leh­den Kuru-uu­ti­soin­ti yh­dis­tää toi­siin­sa ku­ru­lai­sia ja ruo­ve­si­läi­siä sekä mil­lai­sia ta­po­ja uu­det työ­ka­ve­ri­ni mi­nuun tar­tut­ta­vat. Po­si­tii­vis­ta on ai­na­kin se, et­tä tois­tai­sek­si kah­via on jo­kai­se­na aa­mu­na ol­lut val­miik­si kei­tet­ty­nä – ja olen muu­ten vä­lil­lä teh­nyt töi­tä myös keit­ti­ös­sä. Kai­kes­ta ei muu­tok­sen yh­tey­des­sä­kään tar­vit­se luo­pua.