Kym­me­nen vuot­ta sit­ten Ruo­ve­den yh­teis­kou­lun ovien sul­keu­dut­tua ta­ka­na­ni van­noin, et­tä kun ker­ran pää­si­sin pois Ruo­ve­del­tä, en muut­tai­si tän­ne enää ta­kai­sin.

Pe­rus­kou­lu oli ohi, ja olin niin var­ma sii­tä, et­tä tu­le­vai­suu­te­ni ja kaik­ki ha­lu­a­ma­ni odot­tai­si­vat mi­nua kau­pun­gin syk­kees­sä. Et­tä kau­pun­gil­la oli tar­jo­ta asi­oi­ta, mitä pie­nel­lä maa­lais­kun­nal­la ei ol­lut.

Pa­la­sin en­sim­mäi­sen ker­ran, ra­kas­tuin. Toi­sel­la ker­ral­la pa­la­sim­me yh­des­sä, las­tem­me kans­sa. Oli elä­mäm­me pa­ras pää­tös, kun vuo­si sit­ten kaar­sim­me uu­den ko­ti­ta­lom­me pi­haan Vi­su­ve­del­lä.

Esi­koi­sem­me syn­nyt­tyä oli heti päi­vän­sel­vää, et­tä ha­lu­sim­me pa­la­ta ta­kai­sin Ruo­ve­del­le, heti kun suin­kin voim­me. Ha­lu­sim­me tar­jo­ta lap­sil­lem­me lap­suu­den ja elä­män maa­seu­dul­la, lä­hel­lä iso­van­hem­pia.

Vaik­ka tais­te­lut ne­li­vuo­ti­aan ja vau­van kans­sa ovat sa­mat kuin mis­sä ta­han­sa: su­kat ovat huo­nos­ti ja mitä luul­ta­vim­min kis­sa söi toi­sen niis­tä hy­vis­tä su­kis­ta vaik­kei teil­lä edes ole kis­saa, ruo­ka ei kel­paa kos­ka ma­ka­ro­ni oli vää­rin ase­tel­tu lau­ta­sel­le, vau­van ma­haa vään­tää. Nyt ne ta­pah­tu­vat ker­ros­ta­lo­kol­mi­on si­jas­ta omas­sa ta­los­sa kau­ka­na kau­pun­gin hä­li­näs­tä.

So­peu­tu­mi­nen vaa­ti ai­kaa, oli­han mei­dän kol­me­vuo­ti­as tot­tu­nut van­haan asun­toom­me, hoi­to­ka­ve­rei­hin ja ym­pä­ris­töön. Tal­vel­la kui­ten­kin las­kies­sam­me ta­ka­pi­hal­lam­me liu­ku­reil­la yl­tä pääl­tä lu­mi­si­na, lap­sem­me sa­noi pi­tä­vän­sä täs­tä ko­dis­ta enem­män kuin van­has­ta ko­dis­ta.

“Niin mi­nä­kin”, vas­ta­sin.

Ruo­ve­si an­taa pal­jon enem­män kuin mitä se tei­ni-ikäi­nen tyt­tö ym­mär­si­kään. En voi­nut, en­kä ha­lun­nut, las­ten myö­tä um­mis­taa sil­mi­ä­ni sil­tä, et­tä olin juur­tu­nut tän­ne.

Tääl­lä voin kuul­la aa­mus­ta lin­tu­jen lau­lun, voin näh­dä täh­ti­tai­vaan, tun­nen naa­pu­ri­ni. Tääl­lä voi­daan ky­syä yh­täk­kiä: “Äi­ti, saa­ko meil­le tul­la leik­ki­mään?”

Tie­ten­kin saa.

En sano, et­tei­kö kau­pun­gis­sa­kin voi­si näi­tä asi­oi­ta saa­da, mut­ta me em­me nii­tä kau­pun­gis­sa saa­neet. Siel­tä em­me myös­kään saa­neet sitä suu­rin­ta, tär­kein­tä asi­aa jon­ka saam­me tääl­tä.

Ko­din.