Ah­neus on yk­si kris­til­li­sen opin pää­pa­heis­ta. Pe­rin­tei­ses­sä jou­lu­pu­hees­saan Paa­vi­kin ot­ti sen taas esil­le ja toi­voi ih­mis­ten vih­doin­kin pa­ran­ta­van ta­pan­sa.

Ah­neus tuli äs­ket­täin vah­vas­ti esil­le myös mei­tä kaik­kia rii­vaa­vas­sa ener­gi­ak­rii­sis­sä, kun pal­jas­tui, et­tä säh­köyh­ti­öt ta­koi­vat huip­pu­tu­lok­sia vä­lit­tä­mät­tä sii­tä, et­tä pie­ni- ja kes­ki­tu­loi­set per­heet ovat jou­tu­mas­sa va­ra­rik­koon tai ai­na­kin pit­kään vel­ka­kier­tee­seen.

Mo­net kun­nat sai­vat kri­tii­kis­tä myös an­sai­tus­ti oman osan­sa, kos­ka ne omis­ta­vat säh­köyh­ti­öis­tä iso­ja sii­vu­ja, mut­ta ei­vät aja­neet kui­ten­kaan kun­ta­lais­ten­sa etu­ja, en­nen kuin kaik­ki tuli jul­ki­sek­si ja al­koi kas­vo­jen pe­sun ai­ka.

Ra­han te­ke­mi­nen on ny­ky­maa­il­mas­sa it­se tar­koi­tus, ol­koon kei­not mit­kä ta­han­sa.

Lail­li­suu­del­la­kaan ei ole enää niin vä­liä, kos­ka tuo­mi­ot ovat pel­käs­tään ni­mel­li­siä.

En­nen mui­noin, jos me­net­ti vi­lun­ki­pe­lin ta­kia kun­ni­an­sa, niin ai­na­kin oma elä­mä ja mo­nes­ti koko su­vun­kin, oli lo­pul­li­ses­ti pi­lal­la.

Ny­ky­ään jos kun­nia me­nee niin mai­ne kas­vaa ja se tie­tää li­sää jul­ki­suut­ta, joka tar­jo­aa taas uu­sia mah­dol­li­suuk­sia tie­na­ta val­ta­vas­ti ra­haa.

Me­nos­sa on vä­hän sel­lai­nen ”Roc­ke­fel­ler mei­nin­ki.” Ai­koi­naan maa­il­man rik­kaim­mak­si bis­nes­mie­hek­si nous­seen ta­lous­ne­ron lin­ja oli yk­sin­ker­tai­nen:

”Se jol­la on lo­pus­sa eni­ten, on voit­ta­ja”.

Hy­vin pie­nel­lä kor­jauk­sel­la mei­dän asi­am­me voi­si­vat ol­la vie­lä pal­jon pa­rem­min.

Ah­neus ei kui­ten­kaan ole pel­käs­tään sitä, et­tä tie­naa pal­jon ra­haa, vaan sitä, kun ei suos­tu ja­ka­maan sitä muil­le. Ne fir­mat ja yk­si­tyis­hen­ki­löt, joil­la oli­si va­raa mak­saa ve­ro­ja ei­vät sitä tee, vaan käyt­tä­vät apu­naan kai­ken­lais­ta ve­ro­suun­nit­te­lua.

Ra­ho­ja kier­rä­te­tään sitä var­ten pe­rus­tet­tu­jen pa­pe­ri­fir­mo­jen ja pa­ra­tii­si­saar­ten pank­ki­ti­lien kaut­ta ja va­ro­ja si­joi­te­taan tai nos­te­taan ai­na so­pi­van het­ken tul­len.

Ah­neut­ta, eri­ar­voi­suut­ta ja val­lan vää­rin käyt­töä on ol­lut ih­mis­ten vä­lil­lä jo iät ja ajat, mut­ta sen mit­ta­suh­teet vaan ovat vuo­si vuo­del­ta huo­les­tut­ta­vas­ti kas­va­neet.

Kuka sit­ten on niin sa­no­tus­ti paha ih­mi­nen? Mi­ten se mää­ri­tel­lään, jos ker­ran lain­kir­jai­met on kui­ten­kin yleen­sä edes jo­ten­ku­ten pys­tyt­ty täyt­tä­mään.

Sata vuot­ta sit­ten vai­kut­ta­neel­la sa­na­val­miil­la vau­de­vil­le­täh­del­lä ja elo­ku­va­koo­mi­kol­la W. C. Field­sil­lä oli asi­as­ta ihan oma nä­ke­myk­sen­sä. Hä­nen mie­les­tään ku­kaan, joka vi­ha­si pie­niä lap­sia ja koi­ria, ei voi­nut ol­la lä­peen­sä mätä.

Ih­mi­nen on oi­ke­as­ti hy­vin so­peu­tu­vai­nen, so­si­aa­li­nen ja kek­se­li­äs yk­si­lö.

Se sel­vi­ää häm­mäs­tyt­tä­vän hy­vin mel­kein mis­sä olo­suh­teis­sa ta­han­sa ja on­nek­si on pe­rus­luon­teel­taan enim­mäk­seen re­hel­li­nen ja hy­vän­tah­toi­nen.

Hy­vin pie­nel­lä kor­jauk­sel­la mei­dän asi­am­me voi­si­vat ol­la vie­lä pal­jon pa­rem­min.

Tie­de­mies­ten täy­tyi­si vain eris­tää ai­vois­ta se gee­ni, joka ai­heut­taa ah­neu­den ha­lua. Sitä vas­taan val­mis­tet­tu see­ru­mi ruis­ku­tet­tai­siin kaik­kiin ih­mi­siin jo neu­vo­las­sa.

Sen jäl­keen jo­kai­nen meis­tä pääs­täi­si suus­taan jo luon­nos­taan sen kai­kis­ta tär­keim­män lau­seen: ”Voi­si­han sitä mo­nen­lais­ta teh­dä, mut­ta en minä keh­taa”.