Tu­le­van sun­nun­tain evan­ke­liu­mis­sa (Joh. 14:1–7) niin Jee­sus kuin apos­to­li Tuo­mas pu­hu­vat ties­tä. Tuo­mas ky­syy: ”Kuin­ka voi­sim­me tun­tea tien?” Pe­rus­ta­vaa laa­tua ole­va ky­sy­mys, jo­hon me it­se ku­kin et­sim­me vas­taus­ta. Eläm­me jat­ku­vas­sa muu­tok­ses­sa, maa­il­ma eh­tii muut­tua näi­den ri­vien kir­joit­ta­mi­sen ja jul­kai­se­mi­sen vä­lis­sä. Sa­mal­la ko­koon­num­me vii­koit­tain ko­ti­kirk­koon hil­jen­ty­mään ikui­sen sa­nan ää­rel­lä. On­ko tie jo it­ses­sään vas­taus?

Kun pi­din en­sim­mäi­siä saar­no­ja­ni vuo­sia sit­ten, olin juu­ri tä­män Raa­ma­tun koh­dan ää­rel­lä. Saar­nas­sa tois­tin sa­naa tie, mikä sel­väs­ti hy­myi­lyt­ti kol­le­gaa­ni. Sit­tem­min olen op­pi­nut, et­tä tois­to kuu­luu us­ko­ne­lä­mään. Muil­la elä­mä­na­lu­eil­la tois­to usein vie mie­len­kiin­non. Us­kon­nol­li­seen kie­leen se kuu­luu olen­nai­sel­la ta­val­la. Sa­nan ää­rel­lä ol­laan us­kol­li­ses­ti ja an­ne­taan sen muo­va­ta mie­len mai­se­maa. Hen­gel­li­ses­sä kie­les­sä kut­sum­me sitä Py­hän Hen­gen työk­si.

Tie, jota elä­män mat­kal­la kul­jem­me, on hy­vin vaih­te­le­va ja en­na­koi­ma­ton. Sa­maa olen ko­ke­nut vii­me päi­vi­nä Ruo­ve­den ja Vir­tain ke­väi­sil­lä ky­lä­teil­lä. Vauh­ti on ol­ta­va koh­tuul­li­nen, kos­ka tien kun­to voi yl­lät­tä­en muut­tua. Au­toi­li­jan pi­tää osa­ta en­na­koi­da, mut­ta ih­mis­suh­teis­sa se pal­jon vai­ke­am­paa. Tu­lem­me yl­lä­te­tyik­si, var­sin­kin sil­loin, kun luu­lem­me tie­tä­väm­me. Sik­si kris­ti­tyt pu­hu­vat niin pal­jon nöy­ryy­den mer­ki­tyk­ses­tä. Ju­ma­lan lap­sen her­kän us­kon va­ras­sa voi sa­noa: ”En tie­dä, mut­ta tun­nen, et­tä mi­nua joh­da­te­taan.”

Jee­sus vas­ta­si Tuo­mak­sen ky­sy­myk­seen: ”Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä.” Tämä to­te­a­mus on sa­mal­la sel­keä ja ar­voi­tuk­sel­li­nen. Jee­suk­sen lu­pauk­siin voi tart­tua niin vah­val­la kuin hei­kol­la us­kol­la. Us­ko ei ole mi­tat­ta­vis­sa. Kris­til­li­nen us­ko on vas­taus epä­toi­voon, ei epä­us­koon. Yhä vä­hem­män näen ym­pä­ril­lä­ni ja it­ses­sä­ni epä­us­koa, sen si­jaan on hy­vin mo­nen­lai­sia ta­po­ja us­koa, sil­lä ku­kaan ei ha­lua ajau­tua epä­toi­voon. Sik­si seu­ra­kun­nan tär­keim­piä teh­tä­viä on kan­na­tel­la ky­se­le­vää ja hau­ras­ta us­koa, sy­vää kai­paus­ta Ju­ma­lan puo­leen. Jee­suk­sen seu­ras­sa saam­me ky­sel­lä ja sa­mal­la luot­taa hä­nen läs­nä­o­loon­sa. Seu­ra­kun­nan toi­min­nas­sa on mei­dän tur­vau­dut­ta­va yhä enem­män Jee­suk­sen lu­pauk­seen: ”Mis­sä kak­si tai kol­me on kool­la mi­nun ni­mes­sä­ni, siel­lä minä olen hei­dän kes­kel­lään” (Matt.18:20).

Juk­ka-pap­pi