En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­min ää­rel­lä (Joh. 9) mie­lee­ni pa­lau­tuu muis­to yli kah­den­kym­me­nen vuo­den ta­kaa. Olin te­o­lo­gi­an opis­ke­li­ja ja mu­ka­na Hel­sin­gin yli­o­pis­ton saar­na­har­joi­tuk­sis­sa. Mei­dän pien­ryh­määm­me joh­ti sil­loin ny­kyi­nen Kuo­pi­on piis­pa Jari Jolk­ko­nen vii­sal­la ja asi­an­tun­te­val­la ta­val­la. Sain vii­sas­ta kri­tiik­kiä ja kan­nus­tus­ta, joil­la mo­lem­mil­la on tär­keä paik­kan­sa ih­mi­se­los­sa.

Muis­tot nois­ta saar­na­har­joi­tuk­sis­ta ei­vät enää ole ko­vin täs­mäl­li­siä. Opin­to­suo­ri­tuk­set liit­tyi­vät opis­ke­lu­a­jan pää­tös­vai­hee­seen ja mat­ka jat­kui koh­ti pa­pin vir­kaa.

Mie­lee­ni on jää­nyt kui­ten­kin vah­va muis­to, et­tä koh­ta­sin sil­loin Raa­ma­tun ker­to­muk­sen myö­tä so­ke­a­na syn­ty­neen. Evan­ke­liu­mi py­säyt­ti mi­nut vah­vas­ti yli­o­pis­to­ym­pä­ris­tös­sä, jos­sa piti osa­ta käyt­tää tie­teel­li­ses­ti pe­rus­tel­tu­ja nä­kö­kul­mia.

Täs­sä ti­lan­tees­sa, yli kak­si­kym­men­tä vuot­ta sit­ten, so­ke­a­na syn­ty­nyt py­säyt­ti mi­nut. Mut­ta näin hän te­kee yhä. So­ke­a­na syn­ty­nyt on läs­nä niin tätä har­taus­kir­joi­tus­ta teh­des­sä kuin en­si sun­nun­tai­na Ruo­ve­den kir­kos­sa. Hän py­säyt­tää mi­nut yhä uu­del­leen ja ky­syy: ”Muis­tat­ko mi­nua?” Tä­män ky­sy­myk­sen kuu­len sään­nöl­li­ses­ti myös seu­ra­kun­ta­lai­sil­ta. Kul­jem­me yh­teis­tä mat­kaa, em­me sai­si unoh­taa toi­si­am­me.

Evan­ke­liu­mi al­kaa sa­noil­la: ”Jee­sus näki tien si­vus­sa mie­hen, joka oli syn­ty­mäs­tään saak­ka ol­lut so­kea.” Näin yh­del­lä lau­seel­la ava­taan nä­ky­mä, joka her­kis­tää lu­ki­jan ja kuu­li­jan. Se, et­tä Jee­sus nä­kee eli ym­mär­tää on olen­nais­ta. Ku­kaan muu ei tun­nu sitä evan­ke­liu­mis­sa te­ke­vän ei­vät edes ope­tus­lap­set. He ha­lu­vat tie­tää vain, kuka on syyl­li­nen ti­lan­tee­seen. Vaih­to­eh­dot­kin ovat ope­tus­lap­sil­la tie­dos­sa: So­kea mies it­se vai hä­nen van­hem­pan­sa?

Help­po­jen vas­taus­ten et­si­mi­nen on ai­na ol­lut yleis­tä. Ko­vin hel­pos­ti ajat­te­lem­me voi­vam­me rat­kais­ta näin asi­oi­ta. Har­voin näin kui­ten­kaan on, sil­lä elä­mä ei koh­te­le ih­mi­siä tasa-ar­voi­ses­ti. On asi­oi­ta, jo­hin em­me voi mi­ten­kään vai­kut­taa. On ih­mis­ten pää­tök­sil­lään luo­mia ra­ken­tei­ta, jot­ka luo­vat epä­ta­sa-ar­voa. Li­säk­si ym­mär­räm­me toi­si­am­me huo­nos­ti, louk­kaam­me ja haa­voi­tam­me kans­sa­kul­ki­joi­ta.

Kris­til­li­sen us­kon vas­taus on, et­tä Jee­sus on pa­ran­ta­jam­me. Hän ym­mär­tää si­nua ja mi­nua, ei­kä et­si syyl­li­siä. Evan­ke­liu­min ää­rel­lä so­ke­a­na syn­ty­nyt kut­suu elo­kuus­sa 2024 tien si­vus­sa mei­tä. Nä­em­me­kö hä­net?