Sirkku Somero
Pyhien saatto halki maailman, päätyyn asti
Kirkonkellot
Valkoisiin pukeutunut konfirmaatiokulkue kulki ristin perässä Urheilutalon mäkeä alas. Taiteilija Eero oli aamukävelyllä ja tuli meitä vastaan. Hän pysähtyi, laski päänsä, kumarsi hetken ja odotti kulkueen ohimenemistä. Kesäaamu oli kaunis, aurinko heleä ja hetki kirkas.
Kumarsiko taiteilija nuorille ja nuoruudelle vai ristille ja Kristukselle? En tiedä. Luulen, että molemmille.
Urtsunmäen tilanne oli vähän samansuuntainen kuin Helene Schjerfbeckin maalauksessa Hautajaiskulkue Pont Avenissa. Teoksessa vanha mies polvistuu maaseutukaupungin pikkukujalla ohikulkevan hautaussaaton havaitessaan. Pysähdytkö sinä, kun näet hautausauton kulkevan suruliputettuna tai kuulet sanomakellojen soivan?
Kumartaminen on kunnioituksen ilmaus. Hääpari polvistuu alttarille. Se on merkki sydämen asenteesta. Se on merkki siitä, että ihminen ei ole täynnä itseään. Kumartava ihminen näkee ja ymmärtää enemmän. Taiteilijat -ainakin jotkut heistä -ovat näkijöitä ja ymmärtäjiä. He uskaltavat ilmaista senkin, että ovat pienellä paikalla elämän suuren ihmeen edessä.
Pyhäinpäivä on 4. marraskuuta. Päivän raamatunkohta (Ilmestyskirjan 7.luku) kertoo valkovaatteisesta pyhien joukosta. Tuo monilukuinen joukko ylistää taivaaseen päässeenä Herraa Jumalaa, maailman Luojaa, elämän antajaa. Ilmestyskirjan kuvaus on hämmentävä, mutta kirkas. Näky viestii samanaikaisesti uskon päämäärästä ja uskon ymmärryksestä.
Uskon ymmärrys on enemmän kuin järjen ymmärrys. Taivaaseen päästään vain Jumalan armosta, Jeesukseen uskomalla, häntä seuraamalla, hänen kauttaan, hänen tähtensä. Tällainen jeesuskeskeisyys on kauhistus älyynsä, tietoihinsa, osaamiseensa ja hurskauteensa turvaavalle itseriittoiselle ihmiselle. Olisi jotenkin helpompaa vedota ansioihinsa, hyviin tekoihinsa, kelvollisuuteensa tai omaan uskoonsa Jumalan edessä. Mutta ei, oma usko ei pelasta, vain Kristuksen usko pelastaa.
On kumarrettava ja seurattava halki maailman häntä, joka rakasti meitä aina kuolemaan asti. Uskon lahjan saaneenkin on kamppailtava koko matkan ajan omaa minäkeskeistä luontoaan vastaan.
Usko, Jumalan näkemisen ja ymmärtämisen elämäntapa, ei ole kuitenkaan meille asetettu vaatimus. Usko on suuri lahja, pienen ihmisen oikeus olla sitä, mitä hän pohjimmiltaan on: Jumalan lapsi.
Päätyyn asti mennään Pyhän Hengen tukemana, oppilaan asenteella, opettajaa Jeesusta Kristusta sanoin ja teoin seuraten. Tällä matkalla on ilo nähdä elämän ihmeitä ja kumartaa niitä.