Val­koi­siin pu­keu­tu­nut kon­fir­maa­ti­o­kul­kue kul­ki ris­tin pe­räs­sä Ur­hei­lu­ta­lon mä­keä alas. Tai­tei­li­ja Ee­ro oli aa­mu­kä­ve­lyl­lä ja tuli mei­tä vas­taan. Hän py­säh­tyi, las­ki pään­sä, ku­mar­si het­ken ja odot­ti kul­ku­een ohi­me­ne­mis­tä. Ke­sä­aa­mu oli kau­nis, au­rin­ko he­leä ja het­ki kir­kas.

Ku­mar­si­ko tai­tei­li­ja nuo­ril­le ja nuo­ruu­del­le vai ris­til­le ja Kris­tuk­sel­le? En tie­dä. Luu­len, et­tä mo­lem­mil­le.

Urt­sun­mä­en ti­lan­ne oli vä­hän sa­man­suun­tai­nen kuin He­le­ne Schjerf­bec­kin maa­lauk­ses­sa Hau­ta­jais­kul­kue Pont Ave­nis­sa. Te­ok­ses­sa van­ha mies pol­vis­tuu maa­seu­tu­kau­pun­gin pik­ku­ku­jal­la ohi­kul­ke­van hau­taus­saa­ton ha­vai­tes­saan. Py­säh­dyt­kö sinä, kun näet hau­tau­sau­ton kul­ke­van su­ru­li­pu­tet­tu­na tai kuu­let sa­no­ma­kel­lo­jen soi­van?

Ku­mar­ta­mi­nen on kun­ni­oi­tuk­sen il­maus. Hää­pa­ri pol­vis­tuu alt­ta­ril­le. Se on merk­ki sy­dä­men asen­tees­ta. Se on merk­ki sii­tä, et­tä ih­mi­nen ei ole täyn­nä it­se­ään. Ku­mar­ta­va ih­mi­nen nä­kee ja ym­mär­tää enem­män. Tai­tei­li­jat -ai­na­kin jot­kut heis­tä -ovat nä­ki­jöi­tä ja ym­mär­tä­jiä. He us­kal­ta­vat il­mais­ta sen­kin, et­tä ovat pie­nel­lä pai­kal­la elä­män suu­ren ih­meen edes­sä.

Py­häin­päi­vä on 4. mar­ras­kuu­ta. Päi­vän raa­ma­tun­koh­ta (Il­mes­tys­kir­jan 7.luku) ker­too val­ko­vaat­tei­ses­ta py­hien jou­kos­ta. Tuo mo­ni­lu­kui­nen jouk­ko ylis­tää tai­vaa­seen pääs­see­nä Her­raa Ju­ma­laa, maa­il­man Luo­jaa, elä­män an­ta­jaa. Il­mes­tys­kir­jan ku­vaus on häm­men­tä­vä, mut­ta kir­kas. Näky vies­tii sa­ma­nai­kai­ses­ti us­kon pää­mää­räs­tä ja us­kon ym­mär­ryk­ses­tä.

Us­kon ym­mär­rys on enem­män kuin jär­jen ym­mär­rys. Tai­vaa­seen pääs­tään vain Ju­ma­lan ar­mos­ta, Jee­suk­seen us­ko­mal­la, hän­tä seu­raa­mal­la, hä­nen kaut­taan, hä­nen täh­ten­sä. Täl­lai­nen jee­sus­kes­kei­syys on kau­his­tus älyyn­sä, tie­toi­hin­sa, osaa­mi­seen­sa ja hurs­kau­teen­sa tur­vaa­val­le it­se­riit­toi­sel­le ih­mi­sel­le. Oli­si jo­ten­kin hel­pom­paa ve­do­ta an­si­oi­hin­sa, hy­viin te­koi­hin­sa, kel­vol­li­suu­teen­sa tai omaan us­koon­sa Ju­ma­lan edes­sä. Mut­ta ei, oma us­ko ei pe­las­ta, vain Kris­tuk­sen us­ko pe­las­taa.

On ku­mar­ret­ta­va ja seu­rat­ta­va hal­ki maa­il­man hän­tä, joka ra­kas­ti mei­tä ai­na kuo­le­maan as­ti. Us­kon lah­jan saa­neen­kin on kamp­pail­ta­va koko mat­kan ajan omaa mi­nä­kes­keis­tä luon­to­aan vas­taan.

Us­ko, Ju­ma­lan nä­ke­mi­sen ja ym­mär­tä­mi­sen elä­män­ta­pa, ei ole kui­ten­kaan meil­le ase­tet­tu vaa­ti­mus. Us­ko on suu­ri lah­ja, pie­nen ih­mi­sen oi­keus ol­la sitä, mitä hän poh­jim­mil­taan on: Ju­ma­lan lap­si.

Pää­tyyn as­ti men­nään Py­hän Hen­gen tu­ke­ma­na, op­pi­laan asen­teel­la, opet­ta­jaa Jee­sus­ta Kris­tus­ta sa­noin ja te­oin seu­ra­ten. Täl­lä mat­kal­la on ilo näh­dä elä­män ih­mei­tä ja ku­mar­taa nii­tä.