Nel­jä mies­tä kii­pe­si vuo­rel­le. Tai­si ol­la Saa­na tai sit­ten Nat­ta­nen. Hui­pul­la huo­kais­tiin. Kat­se kään­tyi niin pal­jon kuin nis­ka an­toi va­raa. Sit­ten al­koi vuo­ri­pu­he.

Yk­kö­nen to­te­si: ”Ei tätä kyl­lä mi­kään kun­nal­lis­jär­jes­tö ole ai­kaan­saa­nut!”. Kol­mo­nen oli sa­maa miel­tä: ”Luon­to ja luo­mi­nen ovat kyl­lä kai­ken kaik­ki­aan jo­tain ih­mis­tä suu­rem­paa!”

Kak­ko­nen jat­koi kes­kus­te­lua: ”Toki, toki ih­mis­tä suu­rem­paa, mikä et­tei. Mut­ta ei Ju­ma­laa ei­kä Luo­jaa kyl­lä ole. Tur­ha sitä joka paik­kaan on sot­kea. Luon­to luo it­se it­sen­sä”, pau­kaut­ti hän si­tee­ra­ten pik­ku Pie­ta­rin pi­han talk­ka­ria.

”Maa­il­mas­sa on niin pal­jon pa­haa, et­tei Ju­ma­laa voi ol­la! Ei mi­nun jär­ke­ni sem­moi­seen tai­vu!”

Fi­lo­so­fi­nen kes­kus­te­lu ete­ni. Poh­dit­tiin myös sitä, kuin­ka pal­jon hy­vää on elä­mäs­sä ja maa­il­mas­sa. Asia myön­net­tiin. To­dis­te­lui­ta hy­vän ole­muk­ses­ta ja al­ku­pe­räs­tä et­sit­tiin ja löy­det­tiin. Lam­paan­syö­jien Se­pen ja Valt­te­rin tyy­liin in­nos­tut­tiin ku­vaa­maan Luo­jan ”va­paal­la kä­del­lä luon­nos­te­le­mia” luo­mis­lah­jo­ja, jois­ta nai­sen ole­mus lie­nee ih­meel­li­sin. Kek­sit­tiin­kin sana luo­mis­lah­ja, vaik­ka Kak­ko­nen vä­hän yr­myi­li­kin.

Yk­kö­nen pa­la­si pe­ru­sai­hee­seen: ”Tot­ta Moo­ses, et­tei luo­ma­kun­ta ker­ral­la val­miik­si tul­lut. Luo­ja vain pani rat­taat pyö­ri­mään. Täs­tä paha–hyvä-kes­kus­te­lus­ta en in­nos­tu. Mo­lem­mat ovat niin it­ses­tään sel­vää. Meis­sä kai­kis­sa on omat hy­vät ja pi­me­ät puo­lem­me. Vas­tuu­ta pi­tää kyl­lä kan­taa, hy­vän puo­les­ta, kai­kes­ta, täs­tä luon­nos­ta­kin. On­han Ju­ma­lan­kin nimi se­kin jo­ten­kin hy­vään viit­taa­mas­sa, kun niin mo­nis­sa kie­lis­sä lau­su­taan, et­tä guud ja gott ja gaad.”

Hui­pun ty­ve­nes­sä sääs­sä au­rin­gon­pais­tees­sa ol­tiin het­ki hil­jaa: ”Ja laa­jem­min­kin, mul­la on kyl­lä vah­va kä­si­tys sii­tä, et­tä olen lop­pu­pe­leis­sä jo­ten­kin vas­tuus­sa koko elä­mäs­tä­ni jon­kun suu­rem­man edes­sä. Vas­tuu koko elä­mäs­tä on kuin oh­jel­moi­tu ih­mi­sen si­sim­pään.”

Kak­ko­nen la­ta­si: ”Tur­haa hou­ret­ta. Täs­tä elä­mäs­tä sel­vi­ää kyl­lä hy­vin il­man ju­ma­laa­kin. Si­tä­hän osoit­taa mo­nien elä­mä­kin. Hy­vin me­nee – tai sit­ten vaih­te­le­vas­ti – ai­na pää­tyyn as­ti. Ei Ju­ma­laa mi­hin­kään tar­vi­ta.”

Yk­kö­nen piti kiin­ni lin­jas­taan: ”Ta­val­laan olet oi­ke­as­sa. Ajal­li­set prob­lee­mit rat­ke­a­vat tai ei­vät rat­kea tääl­lä Ju­ma­lan avul­la. Elä­mäs­tä sel­vi­tään kyl­lä, mut­tei kuo­le­mas­ta il­man Ju­ma­laa. Tää ei oo pe­lot­te­lua, vaan elä­män hy­vyy­den ja vas­tuun ko­ros­ta­mis­ta. Minä us­kon, vaik­ka sitä ih­met­te­len, en­kä sitä oi­kein ym­mär­rä. Us­ko on lah­ja, us­kon ym­mär­rys on jo­tain enem­män kuin jär­jen ym­mär­rys.”

Äk­kiä al­koi tuul­la na­va­kas­ti. Sade piis­ka­si tun­tu­rin ku­vet­ta. Vai­te­li­as Ne­lo­nen ot­ti sau­van­sa ja nou­si ylös. Mie­het läh­ti­vät alas vuo­rel­ta. Alem­pa­na ete­lä­rin­tees­sä pais­toi jo au­rin­ko. Pil­vi­ver­ho au­ke­si, upea het­ki kir­kas­tus­vuo­rel­la.