Taas on se ai­ka vuo­des­ta, kun päi­vät pi­te­ne­vät ja uu­den vuo­den lu­pauk­sien an­ta­mi­sen het­ki. En tie­dä si­nus­ta, tu­li­ko si­nun teh­tyä uu­den­vuo­den lu­pauk­sia tänä vuon­na tai olet­ko ken­ties ai­kai­sem­min teh­nyt jon­kin lu­pauk­sen, jon­ka olet vuo­den ku­lu­es­sa pyr­ki­nyt täyt­tä­mään, tai ken­ties se on haih­tu­nut mie­les­tä jää­nyt huo­mi­ot­ta ja täyt­tä­mät­tä.

It­sel­le­ni on ai­na­kin näin käy­nyt. Jos­kus on tul­lut teh­tyä hy­viä lu­pauk­sia, joi­den täyt­tä­mi­nen oli­si si­näl­lään ihan tär­ke­ä­tä­kin ol­lut, mut­ta kuin­ka ol­la­kaan vuo­den lä­he­tes­sä lop­pu­aan, vuo­den­ta­kai­nen lu­paus nou­see mie­leen ja ha­vait­see ajan ar­mot­ta aja­neen ohi ja täyt­tä­mi­sen ole­van mah­dot­to­muus.

Ju­ma­lan sa­nas­saan Raa­ma­tus­sa on an­ta­nut meil­le oh­jei­ta elä­män mat­kan var­rel­le. Sii­tä saam­me am­men­taa pal­jon hy­vää elä­määm­me. Vii­saut­ta, joka aut­taa mei­tä eri­lai­sis­sa ti­lan­teis­sa, olim­me­pa iloi­sia, su­rul­li­sia, häm­men­ty­nei­tä tai vaik­ka kii­tol­li­sia. Ru­kouk­ses­sa usein ky­sym­me näi­tä oh­jei­ta ja saam­me luot­taa sii­nä asi­am­me Ju­ma­lan kä­siin.

Ju­ma­lan, joka on an­ta­nut meil­le myös lu­pauk­sia, jot­ka ei­vät ole si­dot­tu­ja uu­teen­vuo­teen tai muu­ten sel­lai­sia, et­tä nii­den luo­tet­ta­vuut­ta ja lu­pauk­sen to­teu­tu­mis­ta jou­tui­si epäi­le­mään, niin kuin mei­dän ih­mis­ten te­ke­mien uu­den­vuo­den lu­paus­ten usein käy.

Ju­ma­lan lu­pauk­set ovat ai­na paik­kan­sa pi­tä­viä. Ju­ma­la on lu­van­nut meil­le ar­mon­sa ja rak­kau­ten­sa. Jos jos­kus on mie­leen hii­pi­nyt epäi­lys jon­kin lu­pauk­sen to­teu­tuk­ses­ta, niin tä­män lu­pauk­sen koh­dal­la lu­paus on jo täy­tet­ty, ei­kä sen to­teu­tu­mis­ta tar­vit­se lain­kaan epä­röi­dä.

Täs­tä osoi­tuk­se­na on Ju­ma­lan it­sen­sä tu­le­mi­nen ja elä­mi­nen ih­mi­se­nä ih­mis­ten kes­kel­lä, osoit­ta­en to­dek­si sen mi­ten mei­dän tu­lee elää suh­tees­sam­me Ju­ma­laan ja koko luo­ma­kun­taan, ra­kas­ta­en ja ar­mah­ta­en toi­nen tois­tam­me, ai­van kuin Ju­ma­la­kin mei­tä ar­mah­taa mei­dän heik­kou­des­sam­me.

Mi­tä­pä jos tänä vuon­na yri­täm­me lu­va­ta tart­tua Ju­ma­lan lu­puk­seen ar­mos­ta ja rak­kau­des­ta, ja elää sitä to­dek­si omas­sa elä­mäs­säm­me ja lä­him­mäi­sen hy­väk­si.

Kir­joit­ta­ja on uu­si Ruo­ve­den ja Vir­tain seu­ra­kun­tien seu­ra­kun­ta­pas­to­ri