”Mi­nua ei tar­vi­ta tääl­lä.” Näin lau­sui tun­ne­tun kir­jai­li­jan ai­kui­si­käi­nen poi­ka oman elä­män­sä syk­sys­sä. Nuo­ren mie­hen elä­män­tah­to oli hii­pu­nut. Ar­ki tun­tui ole­van tois­tu­vaa har­maut­ta, sel­lais­ta, mitä ei ha­lun­nut koh­da­ta, mitä piti väis­tää.

Eu­ta­na­sia, kuo­li­na­pu, on tois­tu­va kes­kus­te­lu­nai­he. Saa­ko ih­mi­nen it­se päät­tää kuo­le­mas­taan­kin? Saa­ko hän pyy­tää kuo­le­maan­sa tois­ten apua? Mil­lai­nen elä­mä on ar­vo­kas­ta, mil­lai­nen ei? On­ko tämä yk­si­lön it­se rat­kais­ta­vis­sa, jos on, niin mil­lä oi­keu­tuk­sel­la hän voi teh­dä pää­tök­sen, joka kos­ket­taa toi­si­a­kin, joka vel­voit­taa mui­ta­kin? On­ko ih­mi­nen vas­tuus­sa hen­ki­kul­las­taan, vai saa­ko hän teh­dä elä­mäl­lään mitä it­se lys­tää?

Eu­ta­na­si­a­kes­kus­te­lu nou­see myös edel­lä mai­ni­tun po­jan ta­pai­sis­ta ko­ke­muk­sis­ta. Ih­mi­nen ha­lu­aa ko­kea ole­mas­sa­o­lon­sa tar­peel­li­sek­si. Tah­to elää hä­vi­ää, kun ku­kaan ei tar­vit­se, ja it­sel­lä ei tun­nu enää ole­van mi­tään an­net­ta­vaa elä­mäl­le. Mut­ta, voi­ko ih­mi­nen täs­sä­kään ta­pauk­ses­sa it­se mää­rit­tää elä­män­sä tar­peel­li­suut­ta, ja sa­mal­la laa­jem­min eh­to­ja sil­le, mil­lai­nen elä­mä on ar­vo­kas­ta, elä­mi­sen ar­vois­ta? Moni voi pää­tyä tä­män ih­mis­tä suu­rem­man ky­sy­myk­sen ää­rel­le sil­loin, kun hen­ki­set ja fyy­si­set voi­ma­va­rat vä­he­ne­vät. Toi­saal­ta on hei­tä­kin, joi­ta joka päi­vä lah­jak­si saa­dut voi­mat kan­ta­vat, vaik­ka ei­vät sii­tä ker­ro­kaan.

Toi­von, et­tä voi­sin hy­väs­tel­lä mi­nul­le mer­kit­tä­vät ih­mi­set edes heik­ko­jen aja­tus­ten ta­sol­la.

Olen sitä miel­tä, et­tä kuo­li­na­pu­ky­sy­mys oli­si jo rat­kais­tu, jos se yleen­sä­kin oli­si rat­kais­ta­vis­sa. Ih­mis­kun­nan elä­män­käy­tän­nöt ei­vät oli­si voi­mas­sa, jos ne ei­vät oli­si voi­mas­sa ole­mi­sen ar­voi­sia. Tätä asi­aa ei rat­kais­ta ”mus­ta­tun­tuu” tai en­nak­koon ”kyl­lä minä ai­na­kin” -pe­ri­aat­teel­la. Ar­vos­tan­ko it­se­ä­ni, unoh­dan­ko lä­hei­se­ni, kun vaa­din kuo­li­na­pua it­sel­le­ni? Vai on­ko niin, et­tä olen heil­le ra­si­te? Lä­hei­set tah­to­vat it­se asi­as­sa jo pääs­tä mi­nus­ta, vaik­ka ei­vät sitä suo­raan esit­täi­si­kään? Tä­mä­kin asia nou­see esiin, jos eu­ta­na­sia lail­lis­te­taan.

Eet­tis­ten on­gel­mien edes­sä on hyvä py­säh­tyä pit­kään ja mo­ni­puo­li­seen poh­ti­mi­seen. On myös teh­tä­vä ero ym­mär­ret­tä­vyy­den ja hy­väk­syt­tä­vyy­den vä­lil­le. Moni asia on ym­mär­ret­tä­vää, mut­ta on­ko se laa­jas­sa mer­ki­tyk­ses­sä hy­väk­syt­tä­vää?

En tie­dä, mil­lai­nen omien voi­mien vä­he­ne­mi­nen ja mil­lai­set kuo­le­mi­sen vai­heet mi­nua odot­ta­vat. Toi­von ja ru­koi­len, et­tä jo­ten­kin säi­lyt­täi­sin kä­si­tyk­sen elä­män ar­vok­kuu­des­ta ja mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä. Toi­von kuo­le­mas­ta­ni, et­tä se oli­si mi­nul­le ar­vo­kas ko­ke­mus, vaik­ka ko­ke­muk­se­ni taso oli­si­kin sil­loin tois­ta kuin täy­sis­sä voi­mis­sa ol­les­sa­ni. Toi­von, et­tä voi­sin hy­väs­tel­lä mi­nul­le mer­kit­tä­vät ih­mi­set edes heik­ko­jen aja­tus­ten ta­sol­la ja kiit­tää heis­tä py­hää Ju­ma­laa, joka on mi­nul­le elä­män an­ta­nut. Hän on kut­su­nut mi­nut ole­mat­to­muu­des­ta ole­mi­seen. Tä­nään lii­tyn sa­nan lu­pauk­seen sii­tä, et­tä mi­nun ai­ka­ni on Si­nun kä­des­sä­si. ”Si­nun kä­sii­si Her­ra, minä us­kon hen­ke­ni.” Niin Jee­sus­kin sa­noi.