Lau­la­jas­ta ja lau­lun­te­ki­jäs­tä on kuo­riu­tu­mas­sa esi­kois­kir­jai­li­ja. Sa­mae Kos­ki­nen, mi­ten täs­sä nyt näin kävi?

Kot­ka­lai­ses­ta ra­vin­to­la Kai­ros­ta lau­lu­kei­kal­ta pa­lan­nut Kos­ki­nen is­tah­taa Vin­han kir­ja­kau­pan kah­vi­laan ja ker­too kir­joit­ta­neen­sa am­ma­tik­seen pit­kään. Tei­ni-iäs­tä läh­tien syn­tyi eng­lan­nin­kie­li­siä lau­lu­teks­te­jä, mut­ta kym­me­nen vuot­ta sit­ten muu­sik­ko Jark­ko Mar­ti­kai­nen kan­nus­ti kir­joit­ta­maan suo­men­kie­li­siä ly­rii­koi­ta.

Kun kus­tan­nu­syh­tiö ot­ti yh­teyt­tä ja pyy­si pu­heen­vuo­roa ko­koo­ma­te­ok­seen Mi­ten lau­lu­ni syn­ty­vät?, Kos­ki­nen huo­ma­si naut­ti­van­sa kir­joit­ta­mi­ses­ta, ei­kä lop­pu­tu­los ol­lut lain­kaan hul­lum­pi. Lop­pu­tu­los poi­ki sa­mai­sel­ta kus­tan­nu­syh­ti­öl­tä pyyn­nön jat­kaa.

– Mä olin var­maan kak­si tai kol­me vuot­ta, et­tä en to­del­la­kaan. Mik­si mä vei­sin sel­lai­sen tyy­pin ton­tin, joka osaa oi­ke­as­ti kir­joit­taa? Sit­ten jo­ten­kin huo­ma­sin yh­täk­kiä, et­tä mul­la oli­si­kin ta­ri­na ker­rot­ta­va­na.

– Tiet­ty toi­vo, et­tä vaik­ka kuin­ka me­ni­si päin hel­vet­tiä, niin asi­at voi­vat vie­lä men­nä hy­vin jos­sain koh­taa.

Hel­sin­ki­läi­nen Sa­mae Kos­ki­nen muis­te­lee läm­möl­lä ylä­as­teen äi­din­kie­len opet­ta­jaan­sa Sirk­ka He­le­nius­ta, jol­la oli suo­men kie­leen hyvä ote.

Kos­ki­nen suol­si pro­vo­soi­via ai­nei­ta ja tes­tai­li ra­jo­jaan, oli tei­ni-ikäi­nen kes­ki­sor­men näyt­tä­jä. Opet­ta­jan kan­nus­ta­va vies­ti hä­nen kir­joi­tuk­sis­taan oli, et­tä "sä pys­tyt pa­ran­ta­maan".

Nyt Kos­ki­nen sa­noo ym­mär­tä­vän­sä teks­tin voi­man ja val­lan.

– Sä pys­tyt te­ke­mään teks­til­lä hy­vää tai pa­haa ai­ka pal­jon. Olen yrit­tä­nyt jo­ten­kin pi­ris­tää ih­mis­ten päi­vää mie­luum­min kuin teh­dä sii­tä kur­jem­paa.

Hän ha­lu­aa vä­lit­tää lau­lu­teks­teil­lään ja kir­jal­laan isos­sa ku­vas­sa sa­maa sa­no­maa:

– Tiet­ty toi­vo, et­tä vaik­ka kuin­ka me­ni­si päin hel­vet­tiä, niin asi­at voi­vat vie­lä men­nä hy­vin jos­sain koh­taa.

Lau­lu­teks­tis­sä aja­tus pi­tää tii­vis­tää muu­ta­maan ri­viin, mut­ta kir­jas­sa voi ker­toa yk­si­tyis­koh­tia ja ve­del­lä iso­ja kaa­ria.

– Mä olen yl­peä, et­tä olen ot­ta­nut täl­lai­sen haas­teen vas­taan, teh­nyt jo­tain, mitä mä en ole teh­nyt iki­nä. Ei sii­tä ihan sur­kea tule, mä luu­len, Kos­ki­nen nau­raa.

Hän myön­tää, et­tä kau­no­kir­jal­li­ses­sa te­ok­ses­sa on yh­ty­mä­koh­tia hä­neen it­seen­sä.

Ro­maa­nin Ai­na on it­ket­ty on mää­rä il­mes­tyä vuo­den ku­lut­tua. Kos­ki­nen tuli Vin­han tai­tei­li­ja­re­si­dens­siin vii­dek­si päi­vää käy­mään läpi kus­tan­nus­toi­mit­ta­jan huo­mi­oi­ta ja so­vit­te­le­maan pa­la­sia koh­dal­leen.

Hän myön­tää, et­tä kau­no­kir­jal­li­ses­sa te­ok­ses­sa on yh­ty­mä­koh­tia hä­neen it­seen­sä. Isoik­si tee­moik­si muo­dos­tu­vat mie­len­ter­veys, val­ta ja sel­viy­ty­mi­nen.

Kos­ki­nen is­tuu teks­tin ää­rel­lä tii­viis­ti aa­mu­kah­dek­sas­ta il­ta­kym­me­neen. Kun per­hees­sä on 5- ja 10-vuo­ti­aat lap­set, työ­hön up­pou­tu­mi­nen ko­ti­o­lois­sa on osoit­tau­tu­nut haas­ta­vak­si. Hän pal­jas­taa­kin työs­tä­neen­sä ro­maa­ni­aan pää­a­si­as­sa kir­jas­to­jen lu­ku­sa­leis­sa.

– Se mää­rä, mitä olen saa­nut tääl­lä ai­kaan, kun ker­ran­kin saa kes­kit­tyä, on ihan äly­tön. Mä luu­len, et­tä läh­den per­jan­tai­na ai­ka iloi­sin mie­lin ko­tia koh­ti.

En­nen läh­töä pi­tää poi­ke­ta vas­ta­päi­ses­sä vaa­te­kau­pas­sa kat­so­mas­sa, löy­tyi­si­kö jo­ta­kin hie­noa seu­raa­van le­vyn kan­si­ku­vaus­ta var­ten.

Sa­mae Kos­ki­nen oli soit­ta­mas­sa Vin­han kir­ja­juh­lil­la vii­me ke­sä­nä.

– Jo­ten­kin ihas­tuin tosi pal­jon. Kyl­lä mä Ruo­vet­tä ha­lu­ai­sin ke­hua pal­jon, ja tätä kir­ja­kaup­paa.

Hel­sin­gis­sä on koko ajan mu­ka­kii­re jo­hon­kin, mut­ta tääl­lä hän odot­taa vain tiis­tain sau­na­päi­vää. Il­lal­la voi nol­la­ta pään kat­so­mal­la yh­den jak­son tv-sar­ja Suc­ces­si­o­nia. En­nen läh­töä pi­tää poi­ke­ta vas­ta­päi­ses­sä vaa­te­kau­pas­sa kat­so­mas­sa, löy­tyi­si­kö jo­ta­kin hie­noa seu­raa­van le­vyn kan­si­ku­vaus­ta var­ten.

– Ko­ro­nan jäl­keen aloin pe­la­ta rii­hi­mä­ke­läis­ten ys­tä­vie­ni kans­sa so­ta­pe­liä, Call of Du­tya.

Vie­lä yk­si ky­sy­mys en­nen kuin ylä­ker­ran tai­tei­li­ja­re­si­dens­si taas kut­suu: mitä har­va ih­mi­nen tie­tää si­nus­ta?

– Mä olen ol­lut koko ikä­ni pa­si­fis­ti ja käy­nyt si­vii­li­pal­ve­luk­sen, mut­ta ko­ro­nan jäl­keen aloin pe­la­ta rii­hi­mä­ke­läis­ten ys­tä­vie­ni kans­sa so­ta­pe­liä, Call of Du­tya. Me ol­laan joka il­ta yh­tey­des­sä luu­reil­la ja kes­kus­tel­laan kai­kis­ta päi­vän­polt­ta­vis­ta asi­ois­ta, se on myös ta­val­laan kah­vi­pöy­tä, Sa­mae Kos­ki­nen ker­too.

Lue myös:

Elä­mä­ker­ta­kir­jai­li­ja San­na Sei­ko Salo: pää­hen­ki­lös­sä kiin­nos­taa häi­rit­se­vä kul­ma