Pirjo Mettäsen mielipide seurakuntaliitokseen: Hynttyyt yhteen Jumalan evankeliumin välittämiseksi
Yleisöltä
Kimmo Huilla kirjoittaa Ruovesi-lehdessä ja Suomenselän Sanomissa 26.9. julkaistuissa mielipidekirjoituksessaan "Seurakunnat uppoavat Tarjanteeseen", ettei seurakuntien yhdistyminen ole lainkaan tunnekysymys. Kuitenkin hänen kirjoituksensa perustelut ovat suurelta osin tunnepohjaisia. Kuulostaa hyvin pelottavalta, kun väitetään, että syntyvässä suuressa seurakunnassa yhteisöllisyys häviäisi, ihmisten yhteys katoaisi tai että työntekijät jäisivät kasvottomiksi.
Liitossopimusehdotuksessa mainitaan jo ihan alussa käsite kirkkoalue, joka tarkoittaa sitä, että meillä kummallakin seurakunnalla säilyisi oma kirkkoalueemme, jolla järjestetään omat jumalanpalveluksemme entiseen tapaan, jossa toimii oma diakoniatyömme, kasvatus- ja nuorisotyömme, musiikkikkityömme, omat toimintatiimimme jne. Kummaltakin kirkkoalueelta liitosseurakunnan hallinnossa on ihmisiä, jotka tuntevat alueensa tilanteen ja välittävät siitä tietoa päätöksentekoon.
Meillä on ollut jo nyt muutamia työntekijöitä, jotka ovat olleet seurakunnassa yhteisiä, nimittäin kirkkoherra, kanttori, ja osin yhteistyötä on tehty jo diakoniassa, nuorisotyössä, striimauksessa ja taloustoimistojen tehtävissäkin. Luulisin, että ainakin kirkkoherran ja kanttorin kasvot ovat jo tulleet tutuiksi niille, jotka käyttävät seurakunnan palveluja. En ymmärrä, mikseivät muutkin tutuiksi tulisi.
Kuulostaa hyvin pelottavalta, kun väitetään, että syntyvässä suuressa seurakunnassa yhteisöllisyys häviäisi, ihmisten yhteys katoaisi tai että työntekijät jäisivät kasvottomiksi.
Sunnuntaisissa jumalanpalveluksissa kirkkokansa istuu penkeissä yleensä laajalle levittäyneenä. Harva siinä tilaisuudessa kaverin kanssa seurustelee. Enemmänkin jumalanpalveluksessa seurakuntalainen tahtoo arvioida omaa tilaansa Jumalan edessä ja hiljaa sisimmässään seurustelee Jeesuksen kanssa. Sitten korkeintaan kirkkokahveilla saatetaan etsiä sitä yhteisöllisyyttä jutustelemalla tuttujen kanssa, mutta sitä mahdollisuuttahan ei seurakuntaliitos meiltä vie. Sitä paitsi kirkkokahveillekin jää vain osa jumalanpalvelukseen osallistuneista.
Minusta kuitenkin semmoista läheisempää yhteyttä tarjoavia tilaisuuksia ovat raamattupiirit, toimintatiimit, kirkolliset harrastusryhmät, kuten kirkkokuoro tai vaikka nyt Virroilla toimiva gospellattariryhmä, kaikenlaiset raamantunopetushetket, retket ja rukousillat. Niihin valitettavasti kyllä osallistuu varsin niukka osa seurakuntalaisista, se joka yleensä on sitä ”julkiuskovaista sakkia”. Semmoisia tapahtumia on tarjolla kummallakin kirkkoalueella, ja jos semmoiseen kokoontumiseen eksyy joku naapurista, se varmasti koetaan yksinomaan hienoksi asiaksi. Seurakuntaliitos voi synnyttää siis uusia virikkeitä ja hajottaa veretöntä luutunutta kaavamaisuutta.
Seurakuntaliitos turvaa myös nykyisten seurakunnan työntekijöiden työllisyyden. Jos meillä nykyisten työntekijöiden jäädessä eläkkeelle ei olekaan rahatilanteen vuoksi tarjota täysipäiväistä työtä seuraajalle, voi uuden tekijän rekrytoiminen olla lähes mahdotonta. Sellaisista tilanteista on muualta useita esimerkkejä. Toisaalta jo nyt nykyisiä seurakuntiemme työntekijöitä pelottaa mahdollisuus oman tehtävän osa-aikaistamisesta tai ulkoistamisesta. Näihin ongelmiin seurakuntaliitos auttaa.
Huilla kirjoittaa tekstissään myös kirkosta eroamisesta. Hänen näkemyksensä mukaan kirkosta erotaan, jos seurakunta etääntyy seurakuntalaisista. Seurakuntaliitoksen takia niin ei ainakaan tapahdu. Eiköhän eroamisien merkittävin syy ole koko läntisen Euroopan maallistuminen eikä se, että kaksi vähäväkistä seurakuntaa päättää lyödä hynttyyt yhteen pystyäkseen kuuluttamaan Jumalan evankeliumia.
Pirjo Mettänen
Virtain seurakunnan ohjausryhmän ja kirkkovaltuuston jäsen