Re­si­dens­si­huo­neen saa hel­pos­ti vie­lä­kin ko­toi­sam­mak­si. Va­lo­ku­vaa­ja Lee­na Lou­hi­vaa­ra on aset­ta­nut ik­ku­na­lau­dal­le vaa­siin kim­pun tulp­paa­ne­ja.

Vin­han re­si­dens­sis­sä Lou­hi­vaa­ra asuu ja työs­ken­te­lee per­jan­tais­ta per­jan­tai­hin. Vii­kon ai­ka­na hän val­mis­te­lee tu­le­vaa näyt­te­lyä, joka avau­tuu Mik­ke­lin va­lo­ku­va­kes­kuk­ses­sa mar­ras­kuus­sa.

Mui­ta­kin ta­voit­tei­ta vie­rai­lul­la on.

– Tar­koi­tus on myös rau­hoit­tua, an­taa ti­laa tyh­jäl­le pääl­le ja an­taa tul­la sen mikä tu­lee, ker­too Lou­hi­vaa­ra.

En­sim­mäi­nen päi­vä oli kau­hea.

– Olin hal­ti­oi­tu­nut täs­tä pai­kas­ta, mut­ta it­sel­le tuli tun­ne, et­tä mi­ten voin ol­la näin le­vo­ton.

Rau­hoit­tu­mi­seen meni pari päi­vää, kun­nes mie­li is­tah­ti sa­maan ryt­miin pai­kan ja hil­jai­suu­den kans­sa.

Lou­hi­vaa­ra te­kee ku­va­pa­rit noi­hin 40 vuot­ta van­hoi­hin ku­viin.

Lou­hi­vaa­ra on val­mis­tu­nut va­lo­ku­vaa­jak­si Lah­den tai­de­op­pi­lai­tok­ses­ta 1985. Lop­pu­työ­nä val­mis­tui näyt­te­ly ni­mel­tään Pei­li – äi­ti/ty­tär, van­he­ne­va nai­nen/nuo­ri nai­nen, alas­ton­ku­via.

Hän on ku­van­nut uu­des­taan it­se­ään ja äi­ti­ään, joka on hän­kin ol­lut va­lo­ku­vaa­ja.

Lou­hi­vaa­ra te­kee ku­va­pa­rit noi­hin 40 vuot­ta van­hoi­hin ku­viin.

– Tääl­lä olen miet­ti­nyt kaar­ta, mitä ku­via va­lit­sen näyt­te­lyyn. Ku­va­sin myös yh­den ku­van it­ses­tä­ni.

Re­si­dens­sis­sä hän on kir­joit­ta­nut näyt­te­lyyn teks­te­jä.

– Olen ai­na ha­lun­nut, et­tä va­lo­ku­va­näyt­te­lyis­sä­ni on teks­tiä, joka ker­too sy­vem­min, mis­tä on ky­sy­mys.

Sil­loin ha­lu­sin ot­taa kau­nii­ta sie­lun­ku­via.

Hie­no kom­po­si­tio ku­vas­sa ei Lou­hi­vaa­ral­le rii­tä. Va­lo­ku­vas­sa pi­tää kos­ket­taa joku niin, et­tä se me­nee sy­väl­le sie­luun ja sen kaut­ta se voi vai­kut­taa kat­so­jaan.

– Me­nen mie­luum­min tai­de­näyt­te­lyyn kat­so­maan maa­lauk­sia kuin va­lo­ku­va­näyt­te­lyyn, kos­ka va­lo­ku­van pin­ta on sel­lai­nen, et­tä se aset­taa mi­nut kau­em­mak­si. Maa­lauk­sen pin­nas­sa nä­kyy ih­mi­sen kä­den ja sie­lun jäl­ki, se kos­ket­taa.

Lou­hi­vaa­ran Saa kat­soa -näyt­te­lys­sä 2008 esil­lä oli ku­via rin­ta­syö­pää sai­ras­ta­vis­ta nai­sis­ta.

– Sil­loin ha­lu­sin ot­taa kau­nii­ta sie­lun­ku­via.

Va­lo­ku­vauk­ses­sa Lou­hi­vaa­raa kieh­too re­a­lis­mi, se hei­jas­taa to­del­li­suut­ta täs­sä ja nyt. Myös do­ku­men­taa­ri­suus on ar­vo­kas­ta.

Ruo­ve­si on Lou­hi­vaa­ral­le tut­tu paik­ka. Hän työs­ken­te­li 1990-lu­vul­la ruo­ve­si­läi­sen toi­mit­ta­ja Lii­sa Uu­si­nii­tyn kans­sa ET-leh­del­le sekä Me Nai­set -leh­del­le tääl­tä ko­toi­sin ol­leen toi­mit­ta­ja Rau­ha Kort­teen kans­sa.

- Tarkoitus on myös rauhoittua, antaa tilaa tyhjälle päälle ja antaa tulla sen mikä tulee, kertoo Louhivaara.

Jyrki Liikka

Lou­hi­vaa­ra ker­too, et­tä paik­ka­kun­ta vai­kut­taa tal­vel­la sym­paat­ti­sel­ta, iha­nal­ta ja rau­hal­li­sel­ta. Hän on eh­ti­nyt käy­dä leik­kaut­ta­mas­sa hiuk­sen­sa, maa­nan­tai-il­ta­na joo­gas­sa ja tiis­tai­na pu­lah­ti avan­toon.

– Tyk­kään sii­tä, et­tä tääl­lä on hil­jais­ta. Mi­nua lii­kut­taa myös se, kun ih­mi­set kul­ke­vat pot­ku­kel­koil­la ja py­säh­ty­vät jut­te­le­maan. Mie­tin, et­tä tun­tee­ko tääl­lä asu­van van­hus vä­hem­män yk­si­näi­syyt­tä kuin kau­pun­gis­sa asu­va.

Tääl­lä tal­ven valo ja har­maus te­ke­vät ne­kin vai­ku­tuk­sen.

– Rii­sut­tui­hin koi­vui­hin hei­jas­tu­va va­lon ta­sai­suus riit­tää sii­hen sie­lun­mai­se­maan, jos­sa nyt it­se­kin olen.

Kyse on mah­dol­li­suu­des­ta hal­ti­oi­tua.

Lou­hi­vaa­ra ins­pi­roi­tuu yl­lät­tä­vis­tä ti­lan­teis­ta ja asi­ois­ta, joi­den lop­pu­tu­los­ta ei voi tie­tää.

– Kyse on mah­dol­li­suu­des­ta hal­ti­oi­tua. Sil­loin on het­kis­sä läs­nä ole­va­na ja on val­mis ot­ta­maan vas­taan eteen tu­le­via asi­oi­ta.

Jos ih­mi­nen on au­ki, asi­oi­ta ta­pah­tuu, vaik­ka sitä ei ai­na jär­jel­lä ym­mär­rä. Il­miö on ni­mel­tään synk­ro­ni­si­teet­ti.

Kirjakaupasta Louhivaara löysi Juha Hurmeen kirjan Tiu tau tilhi (2022), joka näytti jotenkin vanhanaikaiselta kirjalta.

Jyrki Liikka

Kir­ja­kau­pas­sa kävi juu­ri näin, kun hän näki Juha Hur­meen kir­jan Tiu tau til­hi (2022), joka näyt­ti jo­ten­kin van­ha­nai­kai­sel­ta kir­jal­ta.

Lou­hi­vaa­ra ava­si kir­jan ja eteen tuli sivu, jos­sa mai­nit­tiin tans­ka­lai­nen fi­lo­so­fi Søren Kier­ke­gaard.

– Mie­tin, mi­ten voi Tiu tau til­his­sä ol­la Kier­ke­gaard? Py­säh­dyin, luin het­ken.

Seu­raa­vak­si mie­leen pul­pah­ti lau­lun sä­vel. Sit­ten muis­tui mie­lee­ni mum­mu, joka lau­loi pie­nel­le Lee­nal­le tuo­ta lau­lua.

– Soi­tin 97-vuo­ti­aal­le äi­dil­le­ni, joka oli juu­ri syö­mäs­sä ja pyy­sin hän­tä soit­ta­maan ruo­kai­lun jäl­keen.

Äi­ti soit­ti ja Lee­na al­koi heti lau­laa ää­neen Tiu tau til­hiä.

– Äi­ti­ni to­te­si, et­tä tä­mä­hän on se lau­lu, jota äi­ti ai­na lau­loi. Se oli jo­ten­kin lii­kut­ta­va het­ki ja mi­nul­le tär­keä, et­tä sain sen hä­nel­le lau­laa.

Louhivaara on kuvannut uudestaan itseään ja äitiään, joka on hänkin ollut valokuvaaja.

Jyrki Liikka

Toi­mit­ta­ja on­nis­tuu ky­sy­mään vie­lä ky­sy­myk­sen, joka hie­man hy­myi­lyt­tää: kuin­ka mon­ta ka­me­raa si­nul­la on mu­ka­na?

– Iha­nan hul­lu ky­sy­mys. Yk­si ka­me­ra, Ni­ko­nin Z6 -di­gi­ka­me­ra. Sii­nä on pal­jon va­lo­voi­maa, nau­rah­taa Lou­hi­vaa­ra.

Jyrki Liikka

Lue myös ai­kai­sem­min jul­kais­tu Vii­kon Vin­ha: Ke­sä­työs­sä Hie­ta­nie­men hau­taus­maal­la kir­jai­li­jan kump­pa­ni­na on ka­na­hauk­ka