Ai­vo­su­mua, mitä se on, ih­met­te­lin en­nen. Ko­ro­nan jäl­ki­seu­rauk­se­na sel­lais­ta saat­taa esiin­tyä, luin sil­loin täl­löin, mut­ta tar­kem­paan se­los­tuk­seen sii­tä, mis­tä on kyse, en kos­kaan tör­män­nyt. Mut­ta nyt tie­dän, mitä se on: mi­nul­la on ai­vo­su­mua.

Pää­tin tiu­kas­ti jo ko­ro­nan al­ku­vai­hees­sa, et­ten sai­ras­tui­si sii­hen: ke­sä­ai­koi­na vie­tin pal­jon ai­kaa mö­kil­lä­ni Un­ka­ris­sa, otin ro­ko­tuk­set, kaik­ki kol­me, käy­tin ai­na te­ho­kas­ta FFP2-mas­kia, väl­tin vä­ki­jouk­ko­ja, pe­sin kä­te­ni ko­tiin tul­tu­a­ni… Mut­ta sit­ten oli koh­te­li­ai­suu­des­ta men­tä­vä naa­pu­rin hau­ta­jai­siin. Siu­naus­kap­pe­lis­sa kai­kil­la oli mas­ki naa­mal­la ei­kä yh­teis­lau­lua ol­lut, sen si­jaan ul­ko­na hau­taus­maal­la mas­kit tun­get­tiin tas­kui­hin, ja siel­tä il­mei­ses­ti vi­ruk­sen nap­pa­sin: hau­taus­maan käy­tä­vät oli­vat ah­taat, hau­dan ää­rel­lä oli tun­gos­ta, kun jo­kai­nen pe­rin­teen mu­kai­ses­ti heit­ti ar­kul­le pie­nen la­pi­ol­li­sen mul­taa.

Mut­ta py­syt­te sit­ten ta­los­san­ne ja puu­tar­has­san­ne ja tu­let­te vii­kon pääs­tä uu­del­leen tes­tiin!

Pa­rin päi­vän pääs­tä olin tois­tai­toi­nen, ku­ten äi­ti ai­koi­naan sa­noi. Lai­na­sin naa­pu­ril­ta pi­ka­tes­tin: ne­ga­tii­vi­nen. Mut­ta kun olo seu­raa­va­na päi­vä­nä oli pe­rin kur­ja ja kuu­me nou­sus­sa, oli pak­ko ajaa Itä­val­lan puo­lel­le lää­kä­riin ja teh­dä vi­ral­li­nen tes­ti. Tu­los: po­si­tii­vi­nen! Ajan­ko Wie­niin vai jään­kö Un­ka­rin mö­kil­le? Ky­see­na­lai­nen ajo­kun­to sai mi­nut va­lit­se­maan Un­ka­rin mö­kin, siel­lä on puu­tar­ha­kin, jos­sa voi­sin is­tus­kel­la.

– Mut­ta py­syt­te sit­ten ta­los­san­ne ja puu­tar­has­san­ne, mi­nul­le te­ro­tet­tiin, ja tu­let­te vii­kon pääs­tä uu­del­leen tes­tiin!
Me­nin tes­tiin: taas po­si­tii­vi­nen.

Niin meni pari viik­koa. Puu­tar­has­sa en juu­ri jak­sa­nut is­tua, ro­juin si­säl­lä soh­val­la. Naa­pu­ri kävi os­ta­mas­sa ky­lä­kau­pas­ta pe­rus­ruo­ka-ai­nei­ta, yri­tin syö­dä joka päi­vä ai­na­kin ker­ran, vaik­kei ruo­ka­ha­lua ol­lut. Kol­man­nel­la vii­kol­la tes­ti oli ne­ga­tii­vi­nen ja ka­ran­tee­ni ju­lis­tet­tiin lop­pu­neek­si. Mut­ta mitä minä sil­lä tie­dol­la tein, kun en jak­sa­nut sa­taa met­riä kä­vel­lä! Jos yri­tin teh­dä puu­tar­ha­töi­tä – nii­tä ke­vääl­lä riit­tää – niin vä­säh­din vii­des­sä mi­nuu­tis­sa: ei muu­ta kuin ta­kai­sin soh­val­le!

Muis­tan, mi­ten sai­ras­tut­tu­a­ni tsemp­pa­sin it­se­ä­ni: nyt si­nul­la on ai­na­kin ai­kaa lu­kea! Mut­ta yh­tään kir­jaa en saa­nut lu­e­tuk­si, ei­kä on­gel­ma ol­lut teks­tien ve­tä­vyy­des­sä: mi­nul­la oli me­nos­sa eng­lan­ti­lai­sen Mic­ha­el Ho­ni­gin kir­ja The Se­ni­li­ty of Vla­di­mir P (Vla­di­mir P:n de­men­tia), jul­kai­su­vuo­si 2016 (!), joka on sar­kas­ti­nen, te­rä­vä fan­ta­sia tie­tyn dik­taat­to­rin elä­ke­vuo­sis­ta. Löy­sin kir­jan sat­tu­mal­ta Roo­man pää­rau­ta­tie­a­se­man kir­ja­kau­pas­ta odo­tel­les­sa­ni poi­kaa­ni os­tok­sil­ta. Ei aut­ta­nut, vaik­ka yri­tin vä­lil­lä lu­kea suo­men­kie­lis­tä kir­jaa, mi­nul­ta ker­ta kaik­ki­aan puut­tui kes­kit­ty­mis­ky­ky.

Voi­mat pa­laa­vat, teen pie­niä pyö­rä­ret­kiä, var­si­nai­ses­ta long-co­vi­dis­ta ei siis ole kyse. Toi­von, et­tä kes­kit­ty­mis­ky­ky­ni­kin vä­hi­tel­len pa­ra­ni­si. Mut­ta ruu­sut kuk­ki­vat, sii­tä nau­tin!