Jos ilois­ta ker­toi­sin, tot­ta se ois, jos mur­hee­ni sa­lai­sin, peit­täi­sin pois,

niin kir­ja­ni on­nea heh­kui­si vain, ja het­kiä haus­ko­ja tuot­tai­si ain.

Mut­ta mur­heet kun mie­le­ni val­taan­sa saa, en iloa tun­ne, en on­nea jaa.

On­ko val­het­ta sil­loin, jos jä­tän­kin pois, ne het­ket kun vies­ti­ni su­rua tois?

Sik­si on­nes­ta ker­ron, ja unoh­dan sen, mis­tä sie­lu­ni huu­tai­si pa­kah­tu­en.

Kaik­ki haus­kaa on ai­na mun elä­mäs­säin, se­kin et­tä saan kir­joit­taa  –  yk­si­näin.

Mut­ta ker­ran mun ai­ka­ni täyt­tyä saa, sitä ys­tä­vät, il­tai­sin aja­tel­kaa.

Ja aa­mu kun koit­taa, niin toi­vee­ni tuo, se to­dek­si teh­kää ja tul­kaa mun luo!

Ari Kos­ki­nen