Kir­jas­ton jän­ni­tys­lu­ku­pii­rin hei­nä­kuun kir­ja oli Jen­na Kos­te­tin kir­joit­ta­ma Pu­nai­nen noi­ta, ker­to­mus 1600-lu­vun alun nai­ses­ta, pa­ran­ta­jas­ta ja noi­dak­si tuo­mi­tus­ta oman tien­sä kul­ki­jas­ta. Val­pu­ri oli jou­tu­nut muut­ta­maan en­sin Kuu­rin­maal­le, myö­hem­min Tuk­hol­maan ja lo­pul­ta ta­kai­sin ko­tiin Ala-Sa­ta­kun­taan.

Äi­ti ja isoi­sä opet­ti­vat Val­pu­ril­le yrt­tien ja mui­den luon­non­kas­vien pa­ran­ta­vat voi­mat, mut­ta myös hyö­dyl­li­set loit­sut. Pa­ras tai­ka­ka­lu oli la­ti­nan­kie­li­nen Raa­mat­tu. Val­pu­ris­ta ke­hit­tyi oi­val­li­nen kar­jan ja ih­mis­ten pa­ran­ta­ja, jon­ka ou­dot tai­dot ja kas­va­va mai­ne al­koi­vat pe­lot­taa kir­kon ja val­ti­o­val­lan edus­ta­jia. Pi­ti­hän sel­lai­sen ih­mi­sen ol­la noi­ta, joka pys­tyi pa­ran­ta­maan met­sän kas­veis­ta keit­tä­mil­lään lie­mil­lä naa­pu­rin he­vo­sen tai emän­nän pa­rem­min kuin suon­ta is­ke­vä par­tu­ri tai kyl­vet­tä­jä. Raa­mat­tun­sa vuok­si Val­pu­ria epäil­tiin kiel­le­tyn paa­vi­nus­kon kan­nat­ta­jak­si, mikä ei sii­hen ai­kaan pa­ran­ta­nut asi­aa.

Ai­koi­naan oi­ke­as­ti elä­neen Val­pu­rin ta­ri­na ker­too ih­mis­ten tie­tä­mät­tö­myy­des­tä, ah­das­mie­li­syy­des­tä ja pe­lois­ta, jot­ka joh­ta­vat vi­haan ja syyt­tö­män hy­vän­te­ki­jän tuo­mit­se­mi­seen ja te­loit­ta­mi­seen. Sa­man­lai­sia hy­vää tar­koit­ta­via pa­ran­ta­jia vai­not­tiin sil­loin 1600-lu­vul­la ym­pä­ri Eu­roop­paa, niin si­vis­ty­nees­sä Tuk­hol­mas­sa kuin Itä­maan ta­ka­mail­la. Vah­van aat­teen pa­lon li­säk­si osan­sa lie­nee ol­lut po­liit­ti­sen ja ta­lou­del­li­sen val­lan ta­voit­te­lul­la. Ikä­vä naa­pu­ri oli help­po saat­taa epäi­lyk­sen alai­sek­si, jos hän sat­tui osaa­maan jo­tain, mitä muut ei­vät ym­mär­tä­neet.

Mi­ten­kä on mei­dän tä­män ajan ih­mis­ten ym­mär­ryk­sen ja ava­ra­kat­sei­suu­den lai­ta ?

Ny­kyi­sin em­me sen­tään tuo­mit­se toi­sen­lai­sia ih­mi­siä ro­vi­ol­le, niin kuin Ant­ti Lie­roi­sen ai­kaan. Mut­ta eris­tä­mi­nen ja kai­ken­lai­nen syr­jin­tä luon­tu­vat meil­tä lii­an­kin hy­vin. Nyt kam­mok­sun­nan koh­tei­ta ovat esi­mer­kik­si muu­al­ta muut­ta­neet, it­sel­leen ja per­heel­leen uut­ta pa­rem­paa elä­mää ha­ke­vat kau­ko­mai­den kan­sa­lai­set, jot­ka ovat mo­nien mie­les­tä ou­to­ja, il­man muu­ta pe­lot­ta­via, lie­ne­vät­kö pe­rä­ti noi­tien su­kua… Tai oman it­sen­sä kans­sa ki­pui­le­vat nuo­ret, jot­ka et­si­vät tie­tään pe­rin­tei­den ja muut­tu­van maa­il­man ris­ti­pai­neis­sa. Lii­an ou­dot tyy­pit on ko­vin help­po eris­tää po­ru­kas­ta.

Kat­so ih­mis­tä, tu­tus­tu hä­neen. Tut­tua ei tar­vit­se enää pe­lä­tä ei­kä vi­ha­ta.

Olen mat­kus­tel­lut työs­sä­ni ja muu­ten­kin sen ver­ran pal­jon, et­tä olen näh­nyt, mi­ten sa­man­lai­sia ih­mi­set ovat maas­ta, kie­les­tä tai kult­tuu­ris­ta riip­pu­mat­ta. Suu­ri osa ih­mi­sis­tä on on­nek­si toi­sen­sa hy­väk­sy­viä, yh­des­sä ym­mär­tä­väi­ses­ti toi­mi­via. Mut­ta tie­do­tus­vä­li­neet ja kir­jat ker­to­vat jat­ku­vas­ti myös toi­sen­lai­sis­ta ih­mi­sis­tä, jois­ta pa­him­pia ovat omia kan­sa­lai­si­aan ja ih­mi­syyt­tä hal­vek­si­vat po­liit­ti­set joh­ta­jat, yk­si­sil­mäi­set kan­san­kii­hot­ta­jat ja ter­ro­ris­tit, joi­ta pa­koon mo­net Suo­meen­kin tul­leet muu­ka­lai­set ovat jou­tu­neet läh­te­mään. Kar­ja­lan evak­ko­jen lap­se­na olen sitä miel­tä, et­tä mei­dän suo­ma­lais­ten pi­tää aut­taa näi­tä ko­tin­sa me­net­tä­nei­tä uu­den elä­män al­kuun sa­maan ta­paan kuin omia van­hem­pi­a­ni ja iso­van­hem­pi­a­ni au­tet­tiin vuo­si­kym­me­niä sit­ten.

En­sim­mäi­nen apu oli­si se, et­tä toi­sel­le ih­mi­sel­le an­net­tai­siin edes mah­dol­li­suus nous­ta ja me­nes­tyä kes­kuu­des­sam­me. Kat­so ih­mis­tä, tu­tus­tu hä­neen. Tut­tua ei tar­vit­se enää pe­lä­tä ei­kä vi­ha­ta. Ja us­kon, et­tä sama toi­mii myös toi­sin päin.

Isä­ni oli pit­kään kun­nal­li­se­lä­mäs­sä. Hän sa­noi, et­tä kai­kil­la ih­mi­sil­lä on oi­keus omaan mie­li­pi­tee­seen ja kai­kil­la on oi­keus tul­la kuul­luk­si. Mut­ta kaik­kien kans­sa ei tar­vit­se ol­la sa­maa miel­tä. Nämä pe­ri­aat­teet toi­mi­vat mie­les­tä­ni tä­nään­kin. Eräs myyn­ti­tai­don kou­lut­ta­ja sa­noi ai­koi­naan, et­tä Ju­ma­la an­toi ih­mi­sel­le kak­si kor­vaa ja yh­den suun, jot­ta nii­tä käy­tet­täi­siin sa­mas­sa suh­tees­sa. Tämä on mie­les­tä­ni hyvä ja hal­pa re­sep­ti myös po­liit­tis­ten kär­hä­mien rat­kai­se­mi­sek­si. Kuun­te­le, kuu­le, yri­tä ym­mär­tää – ja puhu vas­ta sit­ten. Yri­te­tään ym­mär­tää toi­si­am­me.

Ar­to Ko­va­sin

Ruo­ve­den Vuo­den Noi­ta 2025