"Mää oon Kal­le ja mul­la on ra­haa. On­ko ta­los­sa vii­naa? "

Pal­jon en su­ku­lai­ses­ta­ni tien­nyt. Isä­uk­ko ei jos­tain syys­tä ha­lun­nut vir­ka­ta ha­lais­tua sa­naa vel­jen­sä elos­ta ja olos­ta, vaik­ka sar­nan­mä­ki­sii ol­tiin­kin. Ih­met­te­lin asi­aa usein­kin, vel­jet sen­tään yh­tei­ses­tä Oja­mä­en tor­pas­ta . Äi­te­muo­ril­ta sain kui­ten­kin ut­sit­tua, et­tä setä oli Ruo­ve­si-vuo­sien jäl­keen sou­van­nut len­to­jät­kä­nä siel­lä sun tääl­lä. Pa­rem­pi puo­li­kas­kin löy­tyi jos­ta­kin poh­joi­ses­ta.

Pys­sy­jen pau­kut­te­lun jäl­keen nuo­ri­pa­ri ra­ken­si rin­ta­ma­mies­ta­lon Tam­pe­reen kai­na­loon. Kal­le hant­ti­hom­ma­si kau­pun­gin ra­ken­nuk­sil­la, pör­rä­si sin­ne vuo­den ym­pä­ri "Pap­pa - Tun­tu­ril­laan". An­na sii­vo­si Lo­ko­mol­la. Lap­sia heil­le ei siu­naan­tu­nut.

Nie­mi­sen Kal­le oli työ­vä­en aa­tet­ta­kin ko­vem­pi kom­mu­nis­ti. Hä­meen Yh­teis­työ ti­pah­ti laa­tik­koon vii­koit­tain ja har­vi­nai­nen Neu­vos­to­liit­to-leh­ti ker­ran kuus­sa. Mel­kein kaik­ki mitä huus­hol­lis­sa tar­vit­tiin, piti ol­la suu­res­ta ja mah­ta­vas­ta naa­pu­ris­ta tai vä­hin­tään muus­ta itäb­lo­kin maas­ta. Jopa ur­hei­lus­sa Kal­le kan­nus­ti vain ve­nä­läi­siä.

Puo­li­so yrit­ti vä­lil­lä vä­hän top­puu­tel­la, mut­ta tur­haan.

Ky­syin jos­kus se­dän so­ta­hom­mis­ta, mut­ta hän ei nii­tä ha­lun­nut muis­tel­la ei­kä ker­toil­la. Sen ver­ran kuu­lin muu­al­ta, et­tä hän oli koko häs­sä­kän ajan pal­vel­lut lää­kin­tä­mie­he­nä.

1970-lu­vun alus­sa Nie­mi­sen pi­hal­le il­mes­tyi uu­tu­kai­nen Eli­te-hen­ki­lö­au­to, vaik­kei kum­mal­la­kaan ol­lut ajo­kort­tia. Isän­tä sitä kaa­sut­te­li päi­vit­täin niin, et­tä kaik­ki var­mas­ti kuu­li­vat. Sil­loin täl­löin kus­ka­sin hei­tä Ruo­ve­den kau­nii­siin mai­se­miin ja Tam­pe­reel­le ruo­ka­os­tos­va­ki­oil­le: Pa­ras­ta pais­tia, loh­ta­pa nyt sekä pus­sil­li­nen munk­ke­ja. Isän­tä kä­väi­si vie­lä pi­ki­päin pit­kä­ri­pai­ses­sa. Pa­luu­mat­kal­la moot­to­ri­tiel­lä rep­sik­ka pis­ti ai­na vih­re­än nor­tin huu­leen­sa ja käs­ki "ki­sut­ta­maan", niin pal­jon kun ko­nees­ta läh­tee ja nau­roi il­ki­ku­ri­ses­ti ohi­tet­ta­vil­le.

Vii­kon­lop­pui­sin ja ti­li­päi­vi­nä Kal­le joi it­sen­sä juo­vuk­siin ja rii­te­li vai­mon­sa kans­sa. To­me­ran An­nan lit­sa­rit ajoi­vat ta­lon isän­nän hö­nöi­le­mään rai­til­le ja tö­nöi­hin.

Muu­ta­man tun­nin jäl­keen emän­tä kui­ten­kin haki kul­tan­sa ko­tiin. Ta­pah­tu­ma tun­net­tiin­kin ky­läl­lä Kaar­le-ku­nin­kaan met­säs­tyk­se­nä. Ko­to­pir­tis­sä odot­ti­kin läm­min lies ja sii­nä tui­kea läs­ki­soo­si mo­jo­van kah­veen kera. So­pua riit­ti taas vii­kon ver­ran. Kal­le pu­hui po­li­tiik­kaa ja An­na juo­ru­si .