Pal­jon on vet­tä Pär­nä­o­jas­sa li­ru­tel­lut, kun olen vii­mek­si Ruo­ve­si-leh­teen ju­tun­juur­ta raa­pus­ta­nut. Toki olen avii­sia tan­kan­nut, sil­lä äi­te­muo­ril­le­ni Lem­poi­siin se yhä tu­lee ja vie­lä­pä ajal­laan.

Il­mes­tyi­hän se mi­nul­le­kin ai­ka­naan tän­ne Uu­del­le­maal­le, mut­ta kyl­läs­tyin lo­pul­ta leh­ty­käi­sen ja jopa ”iso­ve­li” Aa­mu­leh­den ko­lah­det­tua laa­tik­koo­ni tois­tu­vas­ti jopa vii­kon­kin myö­häs­sä. Syyt­tä­vää sor­mea en kui­ten­kaan osoit­ta­nut mi­hin­kään suun­taan.

Ko­ti­seu­tu­rak­kaut­ta ko­et­te­li myös asia, mikä en­nem­min tai myö­hem­min jo­kai­sen ke­sä­a­suk­kaan­kin tykö tup­sah­taa.

Myy­dään. Myy­ty. Yk­si ver­bi. Kak­si sa­naa.

”Niin muut­tuu maa­il­ma, Es­ko­se­ni.”

”Kaik­ki män, enem­pi­ki ois mänt, mu ku ei olt.” Vis­siä to­tuuk­sia, mut­ta ei­pä tuol­lai­sia tule aja­tel­leek­si nuo­ruu­den ja mie­huu­den kul­tai­sin päi­vi­nä.

Ko­ti­seu­tu­rak­kaut­ta ko­et­te­li myös asia, mikä en­nem­min tai myö­hem­min jo­kai­sen ke­sä­a­suk­kaan­kin
tykö tup­sah­taa.

Ra­kas met­sä­ti­la­ni syn­tyi, kas­voi, eli ja kuo­li. Yli kol­me vuo­si­kym­men­tä sin­ne ra­vat­tiin ja siel­lä ry­myt­tiin. Kaik­ki va­paa-ai­ka vie­tet­tiin vi­sus­ti Poh­jan­ky­läs­sä ja ai­na oli haus­kaa. Mut­ta it­ku pit­käs­tä ilos­ta.

To­si­a­si­at on kui­ten­kin tun­nus­tet­ta­va ja tun­nus­tet­tu.

Ikää ker­tyy ja kai­ken­maa­il­man kremp­po­ja siu­naan­tuu vä­hän vä­liä niin hel­ve­tin ta­val­la.

”Elä­mä on ly­hyt kuin lap­sel­la pai­ta”, to­kai­si vaa­ri­vai­naa mi­nul­le ker­ran. Mi­tä­pä sii­hen li­sää­mään tai pois ot­ta­maan!

Ko­ti­seu­tu­rak­kaut­ta ja -juu­ria mi­nul­ta ei kui­ten­kaan ku­kaan pys­ty vie­mään.

Tie­tys­ti tyr­ky­tin ti­luk­sia pe­ri­kun­nal­le­ni hui­mal­la yh­den eu­ron kaup­pa­sum­mal­la. Ei kel­van­nut ke­nel­le­kään. Pis­te.

As­ko­la oli­kin sit­ten myyn­nis­sä pe­rä­ti kol­mi­sen vuot­ta. Ei­hän ny­ky­päi­vän ih­mi­nen huo­li il­mai­sek­si­kaan huo­no­kun­tois­ta mö­kin­kop­pe­roa il­man min­kään­lai­sia mu­ka­vuuk­sia. ”Pe­rä­met­tää” oli pak­ko rais­ka­ta, et­tä sain edes vä­hän ki­pu­ra­haa huo­mi­seen ja ikä­vään.

Myö­hem­min te­ki­vät kaup­pan­sa maat ja man­nut.

Ko­ti­seu­tu­rak­kaut­ta ja -juu­ria mi­nul­ta ei kui­ten­kaan ku­kaan pys­ty vie­mään. Hy­vät ja pa­hat­kin muis­tot siel­tä kan­ta­vat ha­maan maa­il­man tap­piin as­ti.

Vih­ti­läi­nen en vie­lä­kään ole. Lem­pää­läi­sek­si en tul­lut. Olen siis ruo­ve­si­läi­nen.