Odot­ta­es­sa­ni esi­kois­ta­ni, ku­vit­te­lin mil­lai­nen äi­ti ha­lu­sin ol­la. Kuin­ka kä­vi­sim­me vau­vau­in­nis­sa ja -ker­hois­sa, ul­koi­li­sim­me pit­kiä vau­nu­lenk­ke­jä, em­me kat­se­li­si las­te­noh­jel­mia ai­na­kaan en­nen kah­ta ikä­vuot­ta. Ai­oin pu­kea lap­se­ni kau­niis­ti ja laih­dut­taa ras­kaus­ki­lot pian pois. Ai­oin ol­la täy­del­li­nen äi­ti. Näin sen tuol­lai­se­na mie­les­sä­ni.

Esi­koi­sem­me syn­tyi vuon­na 2017 ja olim­me ylit­se­vuo­ta­van on­nel­li­sia. On­nes­ta huo­li­mat­ta pu­to­sin hy­vin pian alas pil­vi­lin­nois­ta­ni, koh­da­ten ka­run to­del­li­suu­den.

Olin vas­ta 22-vuo­ti­as, mut­ten jak­sa­nut liik­kua vau­van kans­sa min­ne­kään uni­vel­ko­jen ta­kia. Vau­va ei nuk­ku­nut päi­vä­u­nia juu­ri lai­sin­kaan en­nen yh­tä ikä­vuot­ta, vau­nu­len­kit jäi­vät ly­hy­ek­si lap­sen huu­ta­es­sa kuin pa­lo­si­ree­ni alus­ta saak­ka.

Toi­si­naan py­säh­dyin en­sim­mäi­sel­le vas­taan­tu­le­val­le pen­kil­le imet­tä­mään, mut­ta to­te­sin pian, et­tei sii­nä ol­lut mi­tään miel­tä. Jo­ten jäim­me ko­tiin, lii­kuim­me ulos vain har­vak­sel­taan. Yö­u­nil­le nu­kut­ta­mi­nen kes­ti useim­pi­na il­toi­na tois­ta tun­tia.

Muis­tan it­ke­nee­ni, kuin­ka olin epä­on­nis­tu­nut äi­ti­nä. Hä­pe­sin sitä, et­ten pys­ty­nyt kaik­keen mi­hin olin ai­ko­nut.

En ym­mär­tä­nyt, et­tä se oli vain so­si­aa­li­sen me­di­an luo­maa kiil­to­ku­vaa sekä yh­teis­kun­nan suo­ri­tus­kes­kei­syyt­tä, mit­kä kum­mit­te­li­vat mie­les­sä­ni. Ku­kaan ei ol­lut val­mis­ta­nut mi­nua to­del­li­suu­teen ja asi­an kä­sit­te­le­mi­nen vaa­ti ai­kaa.

Kuo­puk­sem­me syn­tyi 2020 ja elä­mä kah­den lap­sen kans­sa oli täy­sin eri­lais­ta. Äl­kää kä­sit­tä­kö vää­rin, vau­va­vuo­si oli yh­tä unet­to­muut­ta, hu­li­naa, vai­het­ta vai­heen pe­rään, mai­to­baa­ria ja näi­hin oli täl­lä ker­taa yh­dis­tet­ty­nä ener­gi­nen leik­ki-ikäi­nen, mut­ta asi­at oli­vat muut­tu­neet. Minä olin muut­tu­nut.

Osit­tain asi­aan vai­kut­ti pa­luu­muut­to Ruo­ve­del­le, maal­le pois kau­pun­gin hä­li­näs­tä. Kir­joi­tin ai­em­min, kuin­ka se pa­ran­si elä­män­laa­tu­am­me val­ta­vas­ti ja asia on niin edel­leen.

Suu­rin asia kui­ten­kin on ol­lut, kuin­ka ym­mär­sin mi­ten ku­kaan ei ole su­pe­rih­mi­nen ei­kä mei­dän tar­vit­se pys­tyä kaik­keen. Lap­se­ni ei­vät vaa­di puh­taut­taan kiil­tä­vää ko­tia ei­vät­kä suu­ria elä­myk­siä ali­tui­seen. Lap­set ha­lu­a­vat mei­dän ai­kuis­ten ole­van läs­nä, he ha­lu­a­vat hyp­piä ve­si­lä­tä­köis­sä ja las­kea mä­keä omal­la ta­ka­pi­hal­la. He ha­lu­a­vat kie­tou­tua vilt­tiin, pu­jah­taa ulos pi­me­än tul­tua kat­se­le­maan täh­ti­tai­vas­ta yh­des­sä. Kun ke­säl­lä kä­vim­me Sär­kän­nie­mes­sä, se oli mah­ta­va päi­vä niin lap­sil­le kuin meil­le ai­kui­sil­le­kin, mut­ta kyl­lä il­lal­la lap­sem­me huo­kai­si, et­tä on­pa iha­naa ol­la ko­to­na.

Toi­si­naan viis vei­saan sot­kuis­ta, vaan su­kel­lan soh­van nurk­kaan las­ten kans­sa lu­ke­maan kir­jaa tai kat­se­le­maan las­te­noh­jel­mia. Toi­si­naan ruo­ka­na on ra­e­juus­toa ja to­maat­te­ja, kos­ka ne ovat kum­man­kin lap­sem­me herk­kua. Toi­si­naan olem­me ul­ko­na vain kym­me­nen mi­nuut­tia tun­nin si­jaan. Toi­si­naan kun jou­dun jah­taa­maan vai­pan kans­sa alas­ti kar­kuun juok­se­vaa 1-vuo­ti­as­ta ei­kä esi­koi­nen ole pu­ke­nut vaat­tei­ta yl­leen niis­tä vii­des­tä­kym­me­nes­tä muis­tu­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta, her­mos­tun.

Jos ajat­te­lem­me, et­tä mei­dän pi­täi­si ol­la täy­del­li­siä van­hem­pia, ys­tä­viä, kump­pa­nei­ta, ih­mi­siä, em­me kos­kaan rii­tä it­sel­lem­me. Ja mitä nii­hin ras­kaus­ki­loi­hin tu­lee, lap­set­kaan ei­vät vä­li­tä niis­tä tuon tai­vaal­lis­ta em­me­kä toi­vot­ta­vas­ti me muut­kaan. Vaa­ties­sam­me lii­ko­ja elä­mäm­me ei rii­tä meil­le ja en­nen kuin huo­maam­me­kaan, se on vi­lah­ta­nut ohi sil­mien.

Tänä aa­mu­na löy­sin on­ne­ni teh­des­sä­ni hiek­ka­kak­ku­ja 1-vuo­ti­aan kans­sa pi­has­sam­me. To­del­li­suu­des­sa ne ovat myös juu­ri nii­tä het­kiä, jot­ka lap­sem­me muis­ta­vat.

Mi­mo­sa Rou­hi­ai­nen