On­han se pai­na­va kan­taa ja vie ti­laa kas­sis­sa. Kä­te­vää ha­ku­toi­min­toa ei ole, vaan pi­tää yrit­tää muis­tel­la si­vu­nu­me­roi­ta tai et­siä köm­pe­lös­ti si­säl­lys­lu­et­te­los­ta, jos ka­dot­taa me­he­vän koh­dan. Ei­kä sii­hen pää­se kä­sik­si etä­nä, jos sat­tuu unoh­tu­maan työ­pai­kal­le.

Kir­ja jää siis aut­ta­mat­ta van­ha­nai­kai­sek­si käyt­tö­liit­ty­mäk­si.

Se ei re­a­goi tah­too­si tai käs­kyy­si, ei käy­tä al­go­rit­me­ja miel­lyt­tääk­seen si­nua, vaan on it­se­päi­ses­ti oma it­sen­sä.

Pe­rin­tei­nen pa­pe­ril­le pai­net­tu kir­ja on Ruo­ve­del­lä sil­ti ih­meel­li­ses­ti ko­ke­nut re­nes­sans­sin Vin­han kir­ja­kau­pan myö­tä. Ih­mi­set tu­le­vat tän­ne nii­den ta­kia. Löy­tä­mään, ko­ke­maan, hy­pis­te­le­mään, se­laa­maan kir­jo­ja. Kir­ja on ny­kyi­sin ko­ko­nai­se­lä­mys.

Tänä vii­kon­lop­pu­na Ruo­ve­del­le tul­laan to­sin myös nii­den kir­joit­ta­jien vuok­si, kir­jai­li­ja­ta­paa­mi­siin. Kun kir­ja on tut­tu ja kir­jai­li­jan­kin tun­net, on vie­lä uu­si ko­ke­mus kuun­nel­la hä­nen miet­tei­tään kir­joit­ta­mi­ses­ta ja kir­jai­li­jan työs­tä.

Kir­jaa käyt­tö­liit­ty­mä­nä pi­tää puo­lus­taa pai­na­vin ar­gu­men­tein: lu­ke­mi­nen pa­kot­taa ai­vot kes­kit­ty­mään yh­teen asi­aan ker­ral­laan. Vas­ta­pai­noa hek­ti­sel­le ajal­lem­me. Kau­no­kir­jal­li­suu­den lu­ki­jat osaa­vat tul­ki­ta tois­ten ih­mis­ten il­mei­tä ja ym­mär­tää tun­tei­ta. Kir­jan lu­ke­mi­nen en­nen nuk­ku­maan­me­noa on te­hok­kaam­pi tapa rau­hoit­tua kuin Netf­lix tai pu­he­lin. Lu­ke­mi­nen vä­hen­tää stres­siä jopa pa­rem­min kuin mu­sii­kin kuun­te­lu tai kä­ve­ly­ret­ki, jot­ka ne­kin rau­hoit­ta­vat.

Pu­hu­mat­ta­kaan sii­tä, et­tä ai­kam­me kai­pai­si ki­pe­äs­ti sel­lais­ta vii­saut­ta, joka ker­tyy lu­ke­mi­ses­ta ja ajat­te­lus­ta.