Ai­van tar­koi­tuk­sel­la olen pyr­ki­nyt ai­na vält­tä­mään kaik­kia yli­mää­räi­siä jär­ky­tyk­siä ja on­nis­tu­nut­kin sii­nä omas­ta mie­les­tä­ni koh­ta­lai­ses­ti.

Mut­ta sit­ten hai­rah­duin jos­tain kum­man syys­tä lu­ke­maan mo­nien eri alo­jen asi­an­tun­ti­joi­den ar­tik­ke­lei­ta sii­tä, kuin­ka ih­mi­sen oi­ke­as­ti pi­täi­si ar­kie­lä­mäs­sään toi­mia, et­tä se oli­si hä­nel­le ter­veel­li­sem­pää ja muu­ten­kin kai­kin ta­voin jär­ke­väm­pää.

Tä­män lu­ku­ses­si­on seu­rauk­se­na koin si­säl­lä­ni jo­tain en­nen­kuu­lu­ma­ton­ta.

En voi­nut edes aa­vis­taa, kuin­ka on­ne­kas olen ol­lut­kaan, kun olen pääs­syt näin pit­käl­le elä­mäs­sä­ni te­ke­mäl­lä käy­tän­nöl­li­ses­ti kat­so­en kai­ken vää­rin.

Olen sei­so­nut vää­rin, kä­vel­lyt vää­rin, käyt­tä­nyt so­pi­mat­to­mia ken­kiä ja ve­ny­tel­lyt ja ren­tout­ta­nut li­hak­si­a­ni ihan vää­räl­lä ta­val­la.

Olen nuk­ku­nut vää­rin ja vää­rään uni­ryt­miin ja tie­tys­ti ihan vää­rän­lai­sel­la pat­jal­la ja tyy­ny­kin on ol­lut kai­kin ta­voin hai­tal­lis­ta mal­lia.

Olen juo­nut ja syö­nyt vää­rin, li­sän­nyt suo­laa ja maus­tei­ta mo­nil­la ta­voil­la vää­rin.

Olen pais­ta­es­sa­ni käyt­tä­nyt vää­rää ras­vaa ja kai­ken ruo­ka­ni olen muu­ten­kin kyp­sen­tä­nyt alus­ta pi­tä­en eh­dot­to­man kiel­le­tyl­lä ta­val­la.

Kaik­ki ne ta­vat mitä olen omak­su­nut nor­maa­lik­si te­ke­mi­sek­si, ovat­kin ol­leet mi­nul­le kuu­lem­ma pel­käs­tään va­hin­gol­li­sia.

Olen nos­ta­nut ta­va­roi­ta vää­rin ja kan­ta­nut vää­rin ja vä­sy­nee­nä hen­git­tä­nyt vää­rin.

Olen is­tu­nut vää­rin, kään­tä­nyt pää­tä­ni ja hie­ro­nut nis­kaa­ni­kin ihan vää­rin.

Olen sy­tyt­tä­nyt tu­li­pe­sän vää­rin, sau­no­nut vää­rin, käy­nyt suih­kus­sa ja kui­va­nut pää­ni pyyh­kee­seen­kin pie­nes­tä as­ti jos­tain syys­tä ihan vää­rin.

Siis jär­kyt­tä­vää! Kaik­ki ne ta­vat mitä olen omak­su­nut nor­maa­lik­si te­ke­mi­sek­si, ovat­kin ol­leet mi­nul­le kuu­lem­ma pel­käs­tään va­hin­gol­li­sia.

Jos ei täl­lai­nen rum­mu­tus ra­vis­ta ih­mis­tä he­reil­le, niin mikä sit­ten?

Olen aja­nut par­ta­ni vää­rin, har­jan­nut ham­paa­ni ja lei­kan­nut kyn­te­ni ja pois­ta­nut ne­nä­kar­va­ni vää­rin ja kai­va­nut kor­vi­a­ni­kin joka ker­ta ihan vää­rin.

Ves­san pön­töl­lä­kin olen jos­tain syys­tä toi­mi­nut kuu­lem­ma täy­sin vää­rin.

Mi­ten sii­nä­kin ih­mi­nen voi niin hai­rah­tua?

Olen ai­vas­tel­lut ja ys­ki­nyt vää­rin, pu­ris­tel­lut fin­ne­jä ja hoi­ta­nut haa­vo­ja­ni ja kaik­kia mui­ta­kin sai­ras­te­lu­ja­ni ai­na täy­sin vää­rin.

Olen lu­ke­nut vää­rin, kir­joit­ta­nut vää­rin ja kes­kus­tel­lut­kin ai­van jär­kyt­tä­vän vää­rin.

Olen ol­lut hil­jaa vää­räs­sä pai­kas­sa ja kun olen jos­kus esit­tä­nyt asi­a­ni, niin teh­nyt sen ihan vää­räl­lä ta­val­la.

Vir­hei­tään ei ih­mi­nen it­se tie­tys­ti kos­kaan huo­maa. Ai­noa vir­he min­kä olen pan­nut elä­mä­ni ai­ka­na jos­kus mer­kil­le, on se, et­tä olen tain­nut ää­nes­tää vää­rin.

Aloin oi­kein kir­ja­ta ylös asi­oi­ta, kos­ka olin sitä miel­tä, et­tä on ol­ta­va edes joku asia, jon­ka olen teh­nyt luon­nos­taan oi­kein.

Kai­ken jä­ri­syt­tä­vän ko­ke­muk­sen kes­kel­lä löy­sin­kin on­nek­si va­lon­pil­kah­duk­sen, joka osoit­ti edes hie­man toi­voa it­ses­sä­ni ole­van.

Ai­na kun olen lu­ke­nut näi­tä elä­män­ta­po­ja­ni moit­ti­via ar­tik­ke­lei­ta, niin olen

sen­tään ki­roil­lut oi­kein ja ihan ai­dos­ti.