Kipu ei kos­kaan tun­nu miel­lyt­tä­väl­tä, oli­pa ky­sees­sä fyy­si­nen tai hen­ki­nen louk­kaan­tu­mi­nen. Jos em­me tun­ti­si ki­pua, asi­at oli­si­vat huo­nos­ti. Ker­ro­taan erääs­tä per­hees­tä, jos­sa ter­veet van­hem­mat mo­lem­mat kan­toi­vat tie­tyn­lais­ta gee­niä, joi­den yh­teis­vai­ku­tuk­ses­ta lap­set sai­ras­tui­vat har­vi­nai­seen pe­rin­nöl­li­seen sai­rau­teen. He ei­vät tun­te­neet ki­pua. Las­ten leik­kies­sä he ei­vät huo­man­neet va­hin­goit­ta­neen­sa it­se­ään tai toi­si­aan.

Kipu on kuin va­roi­tus­merk­ki, joka sa­noo, mis­sä kul­kee raja. Il­man ki­vun an­ta­maa merk­kiä voi­sim­me fyy­si­ses­ti va­hin­goit­taaa niin it­se­äm­me kuin mui­ta. Il­man fyy­sis­tä ki­pu­ais­tia, elä­mä ajau­tui­si kaa­ok­seen. Voi­sim­me ruh­joa it­sem­me hen­ki­hie­vä­riin, jos ki­pu­ais­tim­me ei toi­mi­si.

Sa­moin toi­mii hen­ki­nen ki­pu­ais­tim­me, oma­tun­to tai mik­si sitä ha­lu­aa ni­mit­tää. Ajat­te­le­mat­to­mat sa­nat ja ta­hal­li­set louk­kauk­set ai­heut­ta­vat hen­kis­tä ki­pua niin lou­ka­tuk­si tul­leel­le kuin jos­kus myös louk­kaa­jal­le. Ny­ky­ai­ka tar­jo­aa lu­ke­mat­to­mia ta­po­ja vä­lit­tää louk­kaa­via il­mai­su­ja ja usein ne tu­le­vat eteen vie­lä kas­vot­to­mi­na il­man en­nak­ko­va­roi­tus­ta. Olem­me­ko me­net­tä­neet hen­ki­sen ki­pu­ais­tim­me? Voin­ko tun­te­mat­to­ma­na osoit­taa louk­kaa­vat sa­nat jol­le­kin il­man, et­tä hen­ki­nen ki­pu­ais­ti­ni il­mai­see ai­heut­ta­va­ni jol­le­kin ki­pua vai riit­tää­kö se, et­tä ku­kaan ei tun­nis­ta mi­nua ei­kä ku­kaan näe, kun lä­he­tän te­rä­vät ja mie­les­tä­ni oi­keu­te­tut sa­na­ni bit­ti­a­va­ruu­teen tai muu­al­le jul­ki­suu­teen?

Jos­kus tun­tuu sil­tä, et­tä näi­hin ki­pui­hin va­li­taan vää­rät lääk­keet. Sa­noil­la lou­kat­tu vas­taa louk­kauk­seen vie­lä ko­vem­mil­la sa­noil­la ja näin yrit­tää lää­ki­tä saa­tu­ja haa­vo­ja. Kaik­ki me jou­dum­me elä­mäm­me ai­ka­na koh­taa­maan louk­kauk­sia. Sun­nun­tain kir­kol­li­nen ai­he ke­hot­taa mei­tä tut­ki­maan it­se­äm­me. Ra­ken­taa­ko sa­na­ni kes­ki­näis­tä yh­teyt­tä vai py­rin­kö niil­lä rik­ko­maan ja nos­ta­maan vain it­se­ä­ni esil­le? Jos olem­me re­hel­li­siä it­sel­lem­me, tus­kin voim­me väit­tää, et­tä em­me oli­si kos­kaan sa­noil­lam­me lou­kan­neet ke­tään.

An­teek­si pyy­tä­mi­nen ja an­teek­si an­ta­mi­nen on pa­ras­ta lää­ket­tä tu­leh­tu­nei­siin suh­tei­siin. Jo­han­nes kir­joit­taa kir­jees­sään: ”Jos me tun­nus­tam­me syn­tim­me, on hän us­kol­li­nen ja van­hurs­kas, niin, et­tä hän an­taa meil­le syn­nit an­teek­si ja puh­dis­taa mei­dät kai­kes­ta vää­ryy­des­tä” (1.Joh.1:9). Tätä an­teek­si­an­ta­mus­ta me kaik­ki tar­vit­sem­me niin Py­hän Ju­ma­lan kuin ih­mis­ten edes­sä.