Kun suo­ma­lai­nen me­nee met­säs­tä­mään tai ka­las­ta­maan, hän me­nee pyy­tä­mään. Hän ei mene käs­ke­mään tai mää­räi­le­mään. Hän me­nee pyy­tä­mään. ’An­na Ah­ti pari ah­ven­ta’ -tyy­liin.

Tämä ru­noi­li­ja Heli Laak­so­sen vii­me ke­sä­nä Ruo­ve­del­lä ru­noil­las­saan esit­tä­mä aja­tus ker­too ter­vees­tä luon­to­suh­tees­ta. Saam­me ol­la kii­tol­li­sia suo­ma­lais-ug­ri­lai­sil­le kan­tai­sil­lem­me ja -äi­deil­lem­me, et­tä he ovat luo­neet kie­len kaut­ta meil­le näin hie­not edel­ly­tyk­set elää so­pu­soin­nus­sa ym­pä­röi­vän elon­kir­jon kans­sa.

Tä­män to­teut­taak­sem­me mei­dän tu­lee pa­rem­min ym­mär­tää, mis­tä ruo­ka tu­lee lau­ta­sel­le. Sitä ei tule vain ha­kea kau­pan pa­kas­te­al­taas­ta, vaan sitä pi­tää muis­taa pyy­tää. Se ei tule sin­ne it­ses­sään. Ruu­an tuo­tan­toa pi­tää ar­vos­taa, mikä hy­vin­voin­tim­me kes­kel­lä lii­an usein unoh­tuu.

Pyy­tä­mi­nen kos­kee myös vil­je­li­jöi­tä. Hän ei voi it­se päät­tää sa­ton­sa mää­rää. Vil­je­li­jä uu­ras­taa ja nä­kee vai­vaa, vuo­dat­taa hi­keä ja tä­ri­syt­tää it­se­ään ko­nei­den oh­jaa­mois­sa, mut­ta kas­vun hän pyy­tää Her­ral­ta. Sato on ai­na kor­ke­a­mas­sa kä­des­sä. Sik­si sa­to­a­kin pi­tää ol­la pyy­tä­mäs­sä, vä­lil­lä jopa ru­koi­le­mas­sa.

Kai­ken elä­män läh­de maa­pal­lol­la on au­rin­gon valo. Sii­nä on vaa­ran­sa­kin. Tyh­mä ei pidä ol­la, uv-sä­tei­ly ei ole täy­sin ter­veel­lis­tä, iho­aan ei kan­na­ta polt­taa, mut­ta ei elol­li­sen pidä myös­kään pyr­kiä eris­tä­mään it­se­ään au­rin­gon va­los­ta. Se luon­non saa puh­ke­a­maan kuk­kaan. Sik­si si­tä­kin saa ol­la pyy­tä­mäs­sä, ku­ten tä­män vuo­den ke­vään odot­te­lus­ta muis­tam­me.

Ih­mi­sen hy­vin­voin­nin läh­de on ter­ve luon­to­suh­de. Sik­si mei­dän kan­nat­taa sitä et­siä. Pyy­tä­mi­nen on sil­le hyvä pe­rus­ta. Kan­nat­taa sil­ti muis­taa Jee­suk­sen sa­nat: ”Tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne tie­tää kyl­lä pyy­tä­mät­tä­kin, mitä te elääk­sen­ne tar­vit­set­te”