Pyytämässä
Kirkonkellot
Kun suomalainen menee metsästämään tai kalastamaan, hän menee pyytämään. Hän ei mene käskemään tai määräilemään. Hän menee pyytämään. ’Anna Ahti pari ahventa’ -tyyliin.
Tämä runoilija Heli Laaksosen viime kesänä Ruovedellä runoillassaan esittämä ajatus kertoo terveestä luontosuhteesta. Saamme olla kiitollisia suomalais-ugrilaisille kantaisillemme ja -äideillemme, että he ovat luoneet kielen kautta meille näin hienot edellytykset elää sopusoinnussa ympäröivän elonkirjon kanssa.
Tämän toteuttaaksemme meidän tulee paremmin ymmärtää, mistä ruoka tulee lautaselle. Sitä ei tule vain hakea kaupan pakastealtaasta, vaan sitä pitää muistaa pyytää. Se ei tule sinne itsessään. Ruuan tuotantoa pitää arvostaa, mikä hyvinvointimme keskellä liian usein unohtuu.
Pyytäminen koskee myös viljelijöitä. Hän ei voi itse päättää satonsa määrää. Viljelijä uurastaa ja näkee vaivaa, vuodattaa hikeä ja tärisyttää itseään koneiden ohjaamoissa, mutta kasvun hän pyytää Herralta. Sato on aina korkeamassa kädessä. Siksi satoakin pitää olla pyytämässä, välillä jopa rukoilemassa.
Kaiken elämän lähde maapallolla on auringon valo. Siinä on vaaransakin. Tyhmä ei pidä olla, uv-säteily ei ole täysin terveellistä, ihoaan ei kannata polttaa, mutta ei elollisen pidä myöskään pyrkiä eristämään itseään auringon valosta. Se luonnon saa puhkeamaan kukkaan. Siksi sitäkin saa olla pyytämässä, kuten tämän vuoden kevään odottelusta muistamme.
Ihmisen hyvinvoinnin lähde on terve luontosuhde. Siksi meidän kannattaa sitä etsiä. Pyytäminen on sille hyvä perusta. Kannattaa silti muistaa Jeesuksen sanat: ”Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä pyytämättäkin, mitä te elääksenne tarvitsette”