Irina Tuomainen
Matkalla yhdessä
Kirkonkellot
Monet seurakuntanuoret 1980-luvun alussa Tampereella pukeutuivat paitaan, jossa oli teksti With Christ never alone eli Kristuksen kanssa et ole koskaan yksin. Muistan itsekin pukeutuneeni tuollaiseen paitaan ja olleeni joskus koulutoverieni keskellä tentattavana paidan kuvasta ja tekstistä. En muista, että minua olisi pilkattu tai kiusattu, mutta paita herätti uteliaisuutta ja selvästi kysymyksiä. Ajattelin varmaan tuolloin, että paidan pitäminen oli helppo tapa kertoa omasta uskosta.
Muistan noilta ajoilta myös, että jotkut julkkikset alkoivat kertoa tulleensa uskoon. Tuolloin uskonasioista julkisesti puhuminen ei ollut vielä kovin tavallista ja uskostaan kertovaa saatettiin pitää jotenkin höyrähtäneenä, uskoon hurahtaneena. Vuosi vuodelta yhä useammat julkisuuden henkilöt ovat alkaneet kertoa lehtien palstoilla elämänsä muuttumisesta. He kertovat löytäneensä Jeesuksen tai Jeesuksen löytäneen heidät. Tällä hetkellä yleinen ajattelutapa tuntuu onneksi olevan se, että usko on normaali asia ihmisen elämässä, eikä sen ääneen sanomista tarvitse vältellä. Päinvastoin, ihmisiä kiinnostaa se, mistä joku toinen on saanut voimaa ja toivoa elämäänsä.
En tiedä missä vaiheessa ja miksi uskosta ja siitä puhumisesta ylipäätään tuli niin kovin yksityistä ja kummallista. Aikaisemmat sukupolvet ovat kuitenkin kyläyhteisöissä avoimesti kunnioittaneet Jumalaa ja oppineet turvautumaan häneen hädän hetkellä.
On hienoa, että voimme avoimesti jutella Jumalan olemassaolosta ja merkityksestä elämässämme. On armollista, että saamme elää uskoamme todeksi kukin omalla tavallamme yhdessä ja erikseen. Saamme samalla olla mukana suuremmassa, saamme kulkea Jeesuksen lähellä ja ojentaa kättä heille, jotka myös haluaisivat tulla matkaan mukaan.
Monin kielin keskeltämme
nousee kiitos Kristuksen.
Yhteen Herraan uskallamme,
määränpää on yhteinen.
Luokoon keskellemme hän
ykseyden näkyvän. (vk 449;1.)
