”Ok­sa­verk­ko kul­tai­nen

kaar­taa tä­nään pää­ni.

Ruo­ho kas­vaa ka­his­ten, hel­lä kir­kas ää­ni

pu­ron, kis­san­kel­lo­jen vuo­taa si­sim­pää­ni.”

Lap­se­na ra­kas­tin sa­tua, jos­sa hii­ret hank­ki­vat kel­loa kis­sal­le kau­laan, jot­ta ää­ni va­rot­tai­si nii­tä kis­san tu­los­ta. Hyvä suun­ni­tel­ma, ku­kaan vain ei us­kal­ta­nut kii­ve­tä kiin­nit­tä­mään sitä pai­kal­leen. Lo­pul­ta tont­tu vei kel­lon niit­ty­ku­kal­le, ja niin syn­tyi kis­san­kel­lo. Näh­des­sä­ni ku­kan ku­vit­te­len mie­les­sä­ni, mil­lai­nen sen ää­ni oli­si. Hilk­ka-He­li­nä Lap­pa­lai­sen ru­nos­sa poh­di­taan sa­maa, sii­nä ta­voi­te­taan täy­del­li­sen ke­sä­päi­vän tun­tu.

Kis­san­kel­lo­ja nä­kee usein pel­lon tai hiek­ka­tien lai­dal­la, pie­ni­nä mät­täi­nä. Kas­vin koko ja vä­ri­sä­vy voi­vat vaih­del­la; sama kuk­ka se on sil­ti, sil­lä kel­lon muo­dos­ta ei voi ereh­tyä. Kas­vi­kir­jan mu­kaan se­kin on ”muu­al­ta tän­ne saa­pu­nut van­ha tu­lo­kas. Se suo­sii sel­väs­ti asu­tuk­sen lä­hei­siä ja voi­mak­kaas­ti kult­tuu­ri­vai­kut­tei­sia kas­vu­paik­ko­ja.” On­ko­han tä­mä­kin siis ih­mi­sen le­vit­tä­mä vie­ras­la­ji?

Luon­to tar­jo­aa eh­ty­mät­tö­män aar­teen­sa tut­kit­ta­vak­sem­me, kun vain otam­me sii­hen ai­kaa. An­ne­taan mui­den suun­ni­tel­mien odot­taa jo­na­kin so­pi­va­na päi­vä­nä. Rau­hoi­tu­taan ran­taan, kul­je­taan uut­ta pol­kua tai ke­rä­tään kuk­kia nii­tyl­tä. Saam­me lap­sen lail­la ih­me­tel­lä Luo­jan luo­mis­työn mo­ni­muo­toi­suut­ta sen pie­nis­sä yk­si­tyis­koh­dis­sa kat­so­es­sam­me ruo­hoa, pik­ku­ki­veä tai muu­ra­hai­sen puu­hai­lua. Luon­non kes­kel­lä nau­tim­me Tai­vaan isän hoi­dos­ta.

Ju­han­nuk­sen jäl­keen ol­laan jo vuo­den puo­li­mat­kan kie­va­ris­sa ja on hyvä het­ki le­vä­tä, men­nä lo­mal­le tai ai­na­kin ir­rot­tau­tua kii­reen ora­van­pyö­räs­tä. On ai­ka viet­tää edes yk­si mit­taa­ma­ton lo­ma­päi­vä il­man mää­rä­ai­ko­ja, kel­lo­na kis­san­kel­lo, ajan­mit­ta­na au­rin­gon­kier­to.

Kas­vi­kir­jan mu­kaan kis­san­kel­lo­kin on muu­al­ta tän­ne saa­pu­nut van­ha tu­lo­kas.