Kissankellojen aikaa
”Oksaverkko kultainen
kaartaa tänään pääni.
Ruoho kasvaa kahisten, hellä kirkas ääni
puron, kissankellojen vuotaa sisimpääni.”
Lapsena rakastin satua, jossa hiiret hankkivat kelloa kissalle kaulaan, jotta ääni varottaisi niitä kissan tulosta. Hyvä suunnitelma, kukaan vain ei uskaltanut kiivetä kiinnittämään sitä paikalleen. Lopulta tonttu vei kellon niittykukalle, ja niin syntyi kissankello. Nähdessäni kukan kuvittelen mielessäni, millainen sen ääni olisi. Hilkka-Helinä Lappalaisen runossa pohditaan samaa, siinä tavoitetaan täydellisen kesäpäivän tuntu.
Kissankelloja näkee usein pellon tai hiekkatien laidalla, pieninä mättäinä. Kasvin koko ja värisävy voivat vaihdella; sama kukka se on silti, sillä kellon muodosta ei voi erehtyä. Kasvikirjan mukaan sekin on ”muualta tänne saapunut vanha tulokas. Se suosii selvästi asutuksen läheisiä ja voimakkaasti kulttuurivaikutteisia kasvupaikkoja.” Onkohan tämäkin siis ihmisen levittämä vieraslaji?
Luonto tarjoaa ehtymättömän aarteensa tutkittavaksemme, kun vain otamme siihen aikaa. Annetaan muiden suunnitelmien odottaa jonakin sopivana päivänä. Rauhoitutaan rantaan, kuljetaan uutta polkua tai kerätään kukkia niityltä. Saamme lapsen lailla ihmetellä Luojan luomistyön monimuotoisuutta sen pienissä yksityiskohdissa katsoessamme ruohoa, pikkukiveä tai muurahaisen puuhailua. Luonnon keskellä nautimme Taivaan isän hoidosta.
Juhannuksen jälkeen ollaan jo vuoden puolimatkan kievarissa ja on hyvä hetki levätä, mennä lomalle tai ainakin irrottautua kiireen oravanpyörästä. On aika viettää edes yksi mittaamaton lomapäivä ilman määräaikoja, kellona kissankello, ajanmittana auringonkierto.
Kasvikirjan mukaan kissankellokin on muualta tänne saapunut vanha tulokas.