Sa­no­taan, et­tä ih­mi­nen tar­vit­see elä­mään­sä haa­vei­ta, kos­ka ne pi­tä­vät toi­voa yl­lä.

Toi­vot­to­muus vie ih­mis­tä alas­päin ma­sen­nuk­sen syö­ve­rei­hin, siel­lä haa­vei­ta ei juu­ri näy tai ne tun­tu­vat ole­van ai­van lii­an kau­ka­na. Van­ha sa­non­ta "toi­vo kan­taa" pi­tä­nee paik­kan­sa. Jos toi­voa ei näy tai kaik­ki toi­vo on jo men­nyt, ih­mi­nen on it­sen­sä kans­sa pu­las­sa tai pa­has­ti hu­kas­sa.

Koi­te­taan muis­taa täl­lai­si­na het­ki­nä, et­tä Kris­tus on elä­mäs­säm­me läs­nä toi­vot­to­muu­den­kin ai­koi­na, ja eri­tyi­ses­ti juu­ri sil­loin. On tär­ke­ä­tä tie­tää, et­tä em­me ole yk­sin.

Jo aja­tus, jo vä­läh­dys Ju­ma­lan kirk­kau­des­ta pi­mey­den kes­kel­lä, oh­jaa nos­ta­maan kat­seen Aut­ta­jaa koh­ti. Sa­no­ja ei tar­vi­ta, Ju­ma­la on siel­lä.

Kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la, Isäm­me.

Sinä näet hä­dän ja häm­men­nyk­sen.

Sinä kuu­let vai­ker­ruk­sen ja ikä­vän it­kun.

Tie­dät su­run ja kai­puun mää­rän.

An­na toi­voa, Her­ra.

Kii­tos, et­tä Sinä olet.