Lap­sil­le ope­te­taan jo ai­van pie­ne­nä kiit­tä­mi­sen al­kei­ta. Var­maan­kin sik­si, et­tä toi­sen kiit­tä­mi­nen on koh­te­li­as­ta, tapa kan­nat­taa ope­tel­la tu­le­vai­suut­ta var­ten. Yk­si syy voi ol­la se, et­tä hy­väs­tä kiit­tä­mi­nen on yk­sin­ker­tai­ses­ti oi­kein ja koh­tuul­lis­ta.

Kii­tok­sen an­ta­mi­nen toi­sel­le voi eri syis­tä tun­tua jos­kus vai­ke­al­ta. Voim­me ko­kea ka­teut­ta, kat­ke­ruut­ta tai se­lit­tä­mä­tön­tä är­sy­tyk­sen tun­net­ta. Joku voi syyt­tää Ju­ma­laa sii­tä, et­tä elä­mä on ol­lut yh­tä kär­si­mys­tä. On vai­kea kiit­tää.

Vir­si 341, Kii­tos sul­le, Ju­ma­la­ni, on yk­si tun­ne­tuim­pia vir­si­äm­me. Sii­nä elää yh­des­sä elä­män ilo ja kau­neus, elä­män suru ja kau­heus. Kuo­le­ma tun­nis­te­taan, mut­ta kat­se yl­tää jo sen yli. Vir­si on täyn­nä kii­tos­ta ja kii­tol­li­suut­ta Ju­ma­laa ja elä­mää koh­taan.

Ra­kas tai­vaal­li­nen Isä

Kii­tos, et­tä ym­mär­rät, kun em­me pys­ty kiit­tä­mään.

Kii­tos, et­tä iloit­set, kun kii­täm­me.

Kii­tos, et­tä ra­kas­tat mei­tä il­man eh­to­ja.