Várba­lo­gis­sa, un­ka­ri­lai­ses­sa pik­ku­ky­läs­sä, jos­sa mi­nul­la on pie­ni talo, asuu, tai asui, toi­nen­kin skan­di­na­vi­nen per­he: ruot­sa­lai­nen Rolf ja hä­nen suo­ma­lai­nen vai­mon­sa Riit­ta. He ovat oi­ke­as­taan jo muut­ta­neet ta­kai­sin Ruot­siin, jos­sa ovat ai­em­min asu­neet, mut­ta ta­lo­aan he ei­vät ole vie­lä myy­neet. Riit­ta tu­lee sil­loin täl­löin hoi­ta­maan ta­lon puu­tar­haa, Rolf py­syt­te­lee Tuk­hol­mas­sa.

Saa­tu­a­ni toi­sen ko­ro­na­pii­kin ajoin heti Un­ka­riin; ke­vät oli jo pit­käl­lä, ruo­ho odot­ti leik­kaa­mis­ta ja puu­tar­haa piti rai­va­ta tal­ven jäl­jil­tä. Työ­tä riit­ti enem­män kuin jak­soin teh­dä, mut­ten voi ot­taa ke­tään avuk­se­ni Wie­nis­tä, kos­ka ra­jan saa­vat ylit­tää vain ne, joil­la oli kak­ko­sa­sun­to Un­ka­ris­sa. Ky­läs­tä on vai­kea löy­tää puu­tar­ha­työn­te­ki­jöi­tä, teen siis it­se sen, min­kä jak­san.

Olin juu­ri leik­kaa­mas­sa pen­sai­ta ka­dun puo­lel­la, puu­tar­ha-ai­dan ul­ko­puo­lel­la, kun vie­ree­ni py­säh­tyi rol­laat­to­ria käyt­tä­vä van­ha val­ko­tuk­kai­nen nai­nen, joka ter­veh­ti ja al­koi in­nok­kaas­ti se­lit­tää jo­ta­kin. Sa­noin hä­nel­le an­teek­si­pyy­tä­väs­ti, et­tä un­ka­rin tai­to­ni on vä­hän heik­ko, mut­ta sitä hän ei tun­tu­nut kuu­le­van, vaan jat­koi pu­het­taan. Kes­ki­tyin kuun­te­le­maan, mitä hän sa­noi, ja kas, ym­mär­sin­hän minä sen:

“Voi, on se su­rul­lis­ta, et­tä se si­sa­ren­ne mies­kin sit­ten kuo­li!“ – va­paa suo­men­nos mum­mun pu­he­tul­vas­ta.

Ta­ju­sin, et­tä hän pu­hui Rol­fis­ta, joka ei ole pa­riin vuo­teen käy­nyt Várba­lo­gis­sa; se mi­nul­le taas oli en­nes­tään tut­tua, et­tä mei­tä, Riit­taa ja mi­nua, luul­laan si­sa­ruk­sik­si, kak­si vaa­le­aa, sa­maa ikä­luok­kaa ole­vaa suo­ma­lais­ta nais­ta.

Se­li­tin mum­mul­le, et­tei Rolf ole kuol­lut, hän vain py­syt­te­lee Ruot­sis­sa, var­sin­kin nyt ko­ro­na-ai­kaan, kun ei ruot­sa­lais­ten mat­kus­ta­mis­ta mui­hin mai­hin oi­kein kat­so­ta hy­väl­lä sil­mäl­lä. Ruot­sis­sa on on­gel­mia ko­ro­nan kans­sa.

“Jaa, on­ko hän sai­ras­tu­nut ko­ro­naan?“

“Ei Rolf ole sai­ras­tu­nut ko­ro­naan, mut­ta Ruot­sis­sa sitä on ai­ka pal­jon“, sa­noin ja li­sä­sin, et­tä vaik­ka me mo­lem­mat, Riit­ta ja minä, olem­me suo­ma­lai­sia, niin si­sa­ruk­sia me em­me sil­ti ole.

Tus­kin mum­mu sitä muis­taa, kuin ker­too naa­pu­ril­leen uu­ti­sia. Toi­vot­ta­vas­ti muis­taa edes sen, et­tä Rolf on elos­sa.

“Jaa niin­kö, elos­sa? Mut­ta sel­lais­ta tääl­lä pu­hu­taan, et­tä kuol­lut on!“, mum­mu mu­ti­si, en­nen kuin läh­ti jat­ka­maan mat­kaan­sa.

Pik­ku­ky­läs­sä pik­ku­ky­län juo­rut. Ka­pak­ka­kin on kiin­ni, kor­jaus kuo­li­nuu­ti­seen ei pää­se le­vi­ä­mään.

Olin yl­peä it­ses­tä­ni: jut­te­lin mum­mun kans­sa su­ju­vas­ti un­ka­rik­si! Avai­noi­val­lus oli, et­tä muis­tin sa­nan ´hal´ tar­koit­ta­van pait­si ´ka­laa´ myös ´kuo­le­mis­ta´!

“Rolf nem hal!“

Várba­log 14.5.2021