Pie­nois­rau­ta­tiet tu­li­vat Ol­li Jo­ki­sen elä­mään en­sin vai­vih­kaa, sit­ten isol­la ry­säyk­sel­lä.

En­sim­mäi­sen pie­nois­rau­ta­tien­sä hän sai jo 10-vuo­ti­aa­na. Nyt hä­nel­lä on työ­huo­neel­laan sak­sa­lai­ses­sa 1950-lu­vun pik­ku­kau­pun­gis­sa puk­sut­ta­va di­o­raa­ma.

Kun 2,4 met­riä pit­kä ja 1,3 met­riä le­veä mai­se­ma he­rää eloon va­loi­neen ja ju­ni­neen, sii­nä riit­tää kat­sot­ta­vaa. Pik­ku­kau­pun­ki­lai­set puu­haa­vat omis­sa rien­nois­saan: uut­ta tii­li­sei­nää pys­tyt­tä­mäs­sä, os­tos­reis­sul­la, sa­ha­ta­va­raa las­taa­mas­sa.

Har­ras­tus läh­ti al­kuun, kun hän myi pa­ri­kym­men­tä vuot­ta sit­ten muu­ta­man van­han le­lu­au­ton ke­räi­li­jäl­le ja hank­ki ra­hoil­la ve­tu­rin.

– Ajat­te­lin lait­taa sen hyl­lyn reu­nal­le ihan vain ihail­ta­vak­si, mut­ta ei se sii­hen jää­nyt. Mä ru­pe­sin heti jat­ka­maan hom­maa. Sit­ten jou­duin muut­ta­maan, ei­kä isol­le le­vyl­le ol­lut paik­kaa.

Ak­tii­vi­nen ra­ken­nus­työ al­koi 2019.

– Olin kui­ten­kin koko vä­li­a­jan ra­ken­ta­nut ta­lo­ja ja pan­nut pah­vi­laa­ti­koi­hin säi­löön, suun­ni­tel­lut ra­ta­kaa­vi­oi­ta ja miet­ti­nyt kaik­kea.

Jo­ki­nen ha­lu­si teh­dä 1950-lu­vun lap­se­na juu­ri tuol­le ajan­jak­sol­le si­joit­tu­van pie­nois­rau­ta­tien. Sak­sa­lai­seen hän pää­tyi, kos­ka ra­ken­nus­sar­jo­ja ja liik­ku­vaa ka­lus­toa on saa­ta­vil­la siel­tä hel­poi­ten.

Kis­kot, liik­ku­van ka­lus­ton ja ih­mi­set hän os­taa val­mii­na, ta­lot ko­ko­aa ra­ken­nus­sar­jois­ta ja kai­ken muun te­kee kä­si­työ­nä. Kaik­ki­aan ra­haa on men­nyt ar­vi­ol­ta 5 000 eu­roa.

Kohtaaminen juna-asemalla.

Olli Jokinen

Valot syttyvät yöhön.

Olli Jokinen

Ra­ken­ta­jal­ta vaa­di­taan mo­nen­lai­sia tai­to­ja liit­ty­en säh­köi­hin, me­tal­li- ja puu­se­pän­töi­hin sekä as­kar­te­luun.

Li­säk­si tar­vi­taan kek­se­li­äi­syyt­tä. Kun Jo­ki­nen miet­ti, mi­ten saa lun­ta tal­vi­mai­se­maan, esil­lä oli muu­ta­ma vaih­to­eh­to:

– To­mu­so­ke­ri tart­tuu ja ko­kai­i­ni on lii­an kal­lis­ta, niin va­lit­sin pe­ru­na­jau­hoa, Jo­ki­nen nau­raa.

– Ei­kä saa ol­la her­mo­ja. Ly­hyt­pin­nai­suus on pa­hin­ta, mitä voi ol­la, sil­lä voi pi­la­ta ai­ka pal­jon.

Pienoisrautatien tekniikkaa: asetinlaitteen osa.

Olli Jokinen

Pie­nois­rau­ta­tien ra­ken­ta­mi­ses­ta kiin­nos­tu­nut­ta Jo­ki­nen neu­voo va­lit­se­maan en­sik­si ajan­jak­son, jo­hon ha­lu­aa kes­kit­tyä.

Jos ha­lu­aa lo­put­to­man työ­maan, voi teh­dä Suo­mi-ra­dan: kaik­ki täy­tyy ra­ken­taa alus­ta al­ka­en ai­van it­se, sil­lä osia on vain vä­hän saa­ta­va­na val­mii­na.

Jo­ki­sel­le tär­ke­ää on luon­te­vuus ja epäk­lii­ni­syys, elä­män maku. Hän miet­tii, min­ne ku­kin hen­ki­lö me­nee ja mitä te­kee.

– Olen pyr­ki­nyt sii­hen, et­tä ai­na kun teen jo­ta­kin, mun täy­tyy tie­tää, mi­ten se liit­tyy tuo­hon yh­teis­kun­taan.

Olli Jokinen viimeisteli kirjansa pienoisrautatiestä Vinhan taiteilijaresidenssissä kuvassa näkyvän luonnoksen perusteella.

Terhi Kääriäinen

Säulendorf-Felsenwandin pikkukaupunki.

Olli Jokinen

Vii­me vuo­den alus­sa pie­nois­rau­ta­tie oli sii­nä mal­lis­sa, et­tä Jo­ki­nen esit­te­li sitä ka­ve­reil­leen.

– Yk­si ka­ve­ri sa­noi, et­tä kir­joi­ta­pa ta­ri­nat muis­tiin. Mä ru­pe­sin te­ke­mään sitä. Kir­joi­tin vii­me vuon­na joka viik­ko yh­den ta­ri­nan, ker­too Vin­han tai­tei­li­ja­re­si­dens­siin vii­kok­si aset­tu­nut Jo­ki­nen.

Hän tuli Ruo­ve­del­le pie­nois­rau­ta­tie­hen­sä liit­ty­vien 50 ta­ri­nan ja va­lo­ku­van kans­sa. Vii­kon lop­pu­puo­lel­la kä­sil­lä on lä­hes pai­no­val­mis kir­ja.

Ta­ri­nat avaa­vat sekä tek­ni­siä seik­ko­ja rau­ta­ties­tä et­tä her­syt­te­le­vät ku­vit­teel­li­sen Sä­u­len­dorf-Fel­sen­wan­din pik­ku­kau­pun­gin ih­mis­ten elä­mää. Pie­nois­mal­li ja ta­ri­nat liit­ty­vät sau­mat­to­mas­ti toi­siin­sa.

– Kaik­ki, mitä siel­lä nä­kee, tun­tuu luon­te­val­ta, kos­ka se oli­si voi­nut ol­la ole­mas­sa. Tämä on to­den­mu­kai­nen, mut­ta ei tot­ta. Olen huo­lel­li­ses­ti tar­kis­ta­nut, et­tä Goog­lel­la ei ta­kuul­la löy­dy tä­män ni­mi­siä paik­ka­kun­tia.

Ju­nis­ta ker­ro­tut tek­ni­set tie­dot pi­tä­vät paik­kan­sa, sa­moin ark­ki­teh­tuu­ri.

Ta­ri­nan ede­tes­sä seu­ra­taan muu­ta­mia hen­ki­löi­tä tar­kem­min. On kon­duk­töö­ri­nei­ti Mar­ti­niuk, nai­sen kes­kuu­des­sa hy­vin suo­sit­tu ilo­luon­toi­nen kaa­suin­si­nöö­ri Flüchtig, ison num­men myyn­nil­lä ri­kas­tu­va her­ra Hei­de­mann.

Ide­at Jo­ki­nen on am­men­ta­nut elo­ku­vis­ta tai kir­jois­ta, ka­ve­reis­taan, maa­il­man ta­pah­tu­mis­ta, it­ses­tään­kin.

Olli Jokisen ystävä Antti Vinha on päässyt aiheeksi pyöräliikkeeseen.

Olli Jokinen

Sahatavaraa lastaamassa.

Olli Jokinen

Uuden ravintolan rakennustyömaa.

Olli Jokinen

Kir­ja 50 ta­ri­naa Sä­u­len­dorf-Fel­sen­wan­dis­ta jul­kais­taan oma­kus­tan­tee­na, jota pai­ne­taan verk­ko­kau­pas­ta tu­le­vien ti­lauk­sien myö­tä.

Ol­li Jo­ki­nen sa­noo kir­joit­ta­neen­sa omak­si ilok­seen ja jät­tää lop­pu­ta­ri­nan ni­vo­mat tu­tut hen­ki­löt pian hy­vil­lä mie­lin.

– Tääl­lä on ol­lut niin mu­ka­vaa, et­tä mun pi­tää kek­siä en­si tal­vek­si uu­si kir­ja­nai­he, kun tän­ne ei pää­se il­man pro­jek­tia, nau­rah­taa hel­sin­ki­läi­nen ark­ki­teh­ti Jo­ki­nen.