Lop­pu­vuo­des­ta al­koi tun­tua, et­tä työ ei ete­ne. Rii­na Ka­ta­ja­vuo­ri oli naut­ti­nut elo­kuun kir­joi­tus­rau­has­ta Edin­burg­his­sa, mut­ta sen jäl­keen mo­nen­lai­set käy­tän­nön asi­at vei­vät ai­kaa ja aja­tuk­sia kir­joit­ta­mi­sel­ta.

Pai­kan vaih­dos Hel­sin­gis­tä Vin­han kir­ja­kau­pan ylä­ker­taan teki hy­vää.

Ka­ta­ja­vuo­ri on kir­joit­ta­mi­sen lo­mas­sa kä­vel­lyt ran­nal­la ja har­jul­la, joo­gan­nut Soin­tu­las­sa ja pu­lah­ta­nut avan­nos­sa. Kuun­nel­lut mu­siik­kia ja lu­ke­nut te­keil­lä ole­van kir­jan­sa ai­he­pii­riin liit­ty­viä teks­te­jä.

Mu­ka­va poik­keus kir­jai­li­jan päi­vä­oh­jel­mas­sa oli, kun päi­vä­ko­ti Met­sä­po­lun vii­si­vuo­ti­aat tu­li­vat vie­rai­lul­le kir­ja­kaup­paan ja Ka­ta­ja­vuo­ri luki heil­le Kie­lo-sar­jan­sa las­ten­kir­jo­ja.

– Tääl­lä on ol­lut tosi hyvä työs­ken­nel­lä. Tun­tuu, et­tä päi­vät ovat iha­nan it­sek­käi­tä – ja vain mi­nul­le ja aja­tuk­sil­le­ni ja työl­le­ni. Olen pääs­syt hur­jas­ti eteen­päin ja in­nos­tu­nut täs­tä ma­te­ri­aa­lis­ta. Odo­tan ko­vas­ti, mitä kus­tan­nus­toi­mit­ta­ja sa­noo, Ka­ta­ja­vuo­ri miet­tii.

Iso osa Rii­na Ka­ta­ja­vuo­ren elä­mää on­kin mu­siik­ki ja eri­tyi­ses­ti lau­la­mi­nen Mer­ry La­dies -lau­lu­yh­ty­ees­sä.

Koko vii­me vuo­den hän työs­ti en­si vuon­na il­mes­ty­vää te­os­taan, jota hän ni­mit­tää sä­e­ro­maa­nik­si.

Tämä ru­nou­den ja proo­san vä­li­muo­to on nous­sut var­sin­kin nuor­ten suo­si­oon. Sä­e­ro­maa­nis­sa ei tar­vit­se kul­jet­taa juon­ta or­jal­li­ses­ti vaan sii­nä voi ol­la vä­läh­dyk­siä pää­hen­ki­löi­den elä­mäs­tä.

Ka­ta­ja­vuor­ta kieh­too muo­to. Juon­ta enem­män hän­tä kiin­nos­ta­vat yk­si­tyis­koh­dat ja tun­nel­mat, oi­val­luk­set ja aja­tuk­set.

– Jos­sain vai­hees­sa pää­tin, et­ten kir­joi­ta enää yh­tään ro­maa­nia, sii­nä on niin kau­hea työ ja tus­ka. Koin tosi ras­kaak­si ro­maa­nin kul­jet­ta­mi­sen ja eh­kä myös sen jän­ni­tyk­sen, mitä vas­taa­not­toon liit­tyy. Pää­tin, et­tä sä­e­ro­maa­ni oli­si hyvä komp­ro­mis­si­muo­to, kun olen ru­noi­li­ja ja tyk­kään ly­hy­es­tä teks­tis­tä en­kä ole mi­kään pe­rin­poh­jai­nen ker­to­ja.

Te­ok­sen ai­hees­ta hän pal­jas­taa sen ver­ran, et­tä se on his­to­ri­al­li­nen, si­joit­tuu muu­al­le kuin Suo­meen ja liit­tyy jat­siin.

Iso osa Rii­na Ka­ta­ja­vuo­ren elä­mää on­kin mu­siik­ki ja eri­tyi­ses­ti lau­la­mi­nen Mer­ry La­dies -lau­lu­yh­ty­ees­sä, mo­ni­ää­ni­ses­ti Olo­huo­ne­or­kes­te­rin sä­es­tyk­sel­lä esiin­ty­väs­sä kuu­den nai­sen bän­dis­sä.

Lap­se­na yk­si kään­teen­te­ke­vä kir­ja oli Pie­ni ru­no­tyt­tö, joka muok­ka­si hän­tä koh­ti kir­jai­li­jan uraa.

Rii­na Ka­ta­ja­vuo­ren lap­suu­den­per­hee­seen kuu­lui­vat kir­jat. Äi­ti on kir­jai­li­ja ja isä tv-toi­mit­ta­ja, jo­ten kir­joit­ta­mi­nen tun­tui luon­nol­li­sel­ta. Lap­se­na yk­si kään­teen­te­ke­vä kir­ja oli Pie­ni ru­no­tyt­tö, joka muok­ka­si hän­tä koh­ti kir­jai­li­jan uraa.

Myö­hem­min hän opis­ke­li kir­joit­ta­mis­ta Ori­ve­den Opis­tos­sa ja Kriit­ti­ses­sä kor­ke­a­kou­lus­sa sekä kir­jal­li­suut­ta Hel­sin­gin ja Edin­burg­hin yli­o­pis­tois­sa.

Hä­nen tuo­tan­ton­sa koos­tuu ru­nois­ta, ro­maa­neis­ta, las­ten­kir­jois­ta ja no­vel­leis­ta. Mis­tä tu­tus­tu­mi­nen kan­nat­tai­si aloit­taa?

Proo­san lu­ki­joil­le kir­jai­li­ja eh­dot­taa ro­maa­ni­aan Lah­jat, joka kä­sit­te­lee äi­tiyt­tä ja pien­ten las­ten van­hem­muut­ta.

Toi­nen eh­do­tus on Wen­la Män­nis­tö, Hel­sin­kiin ja ny­ky­ai­kaan si­joi­tet­tu Seit­se­män vel­jek­sen uu­del­leen­kir­joi­tus. Ka­ta­ja­vuo­ri nos­ti sii­nä pää­o­saan Alek­sis Ki­ven nais­hah­mot.

Vii­mei­sim­mät jul­kais­tut te­ok­set ovat ru­no­ko­ko­el­ma Va­sem­man kä­den ru­not ja las­ten­ro­maa­ni Ei­na­rin elo­kuu, jot­ka il­mes­tyi­vät syk­syl­lä 2023. Ei­na­rin elo­kuu oli sekä Ar­vid Ly­dec­ken- et­tä Ru­ne­berg Ju­ni­or -pal­kin­to­eh­do­kas.

Pu­hu­es­saan lap­sil­le ja nuo­ril­le hän ku­vaa te­ke­vän­sä iha­naa ja va­paa­ta työ­tä.

Ka­ta­ja­vuo­ri te­kee pal­jon kou­lu­vie­rai­lu­ja. Pu­hu­es­saan lap­sil­le ja nuo­ril­le hän ku­vaa te­ke­vän­sä iha­naa ja va­paa­ta työ­tä.

Kun hän ker­too, et­tä kir­jai­li­jan pi­tää viih­tyä it­sen­sä kans­sa, hän saat­taa näh­dä ta­ka­pul­pe­tis­ta kiin­nos­tu­nei­ta kat­sei­ta: lap­set huo­maa­vat, et­tä joku muu­kin viih­tyy omien aja­tus­ten­sa kans­sa.

Ras­kaim­pa­na vai­hee­na hän pi­tää sitä, kun jo tie­tää, mis­tä ha­lu­aa kir­joit­taa ja tun­tee ai­heen­sa lä­pi­ko­tai­sin.

– Ta­val­laan pi­täi­si vain teh­dä se, mut­ta se ei läh­de liik­keel­le ja tun­tuu niin isol­ta. Sit­ten kun teks­tiä jo on ja sitä voi muo­ka­ta ja pa­ran­nel­la, ol­laan jo voi­ton puo­lel­la. Sil­loin on jo­tain kät­tä pi­dem­pää, jon­ka pa­ris­sa voi työs­ken­nel­lä, kir­jai­li­ja poh­tii.