Kir­jai­li­ja Riik­ka Sza­lai on löy­tä­nyt vas­ta­pai­non kir­joit­ta­mis­työl­le fyy­si­ses­tä puu­ta­ha­työs­tä. Ke­säi­sin hän työs­ken­te­lee Hie­ta­nie­men hau­taus­maal­la.

– Siel­lä meil­lä on työs­sä tai­tei­li­ja­yh­tei­sö, olem­me pi­tä­neet yh­teis­näyt­te­lyi­tä ja tänä tal­ve­na olem­me myös lau­la­neet vii­den nai­sen po­ru­kal­la. Hau­taus­maal­la jo­kai­sel­le on oma kort­te­li, jos­sa on oma va­paus päät­tää ku­kis­ta ja kuk­kien vä­ris­tä. Siel­lä on kau­nii­ta, van­ho­ja hau­ta­ki­viä, maas­ton kor­keu­se­ro­jen ta­kia hie­no­ja mai­se­mia, van­haa puus­toa. Use­am­pa­na vuon­na hau­taus­maal­la on pe­si­nyt ka­na­hauk­ka.

Sza­lain äi­din­puo­lei­nen suku on ko­toi­sin Ruo­ve­del­tä, jo­ten yh­tey­den tun­ne paik­ka­kun­taan on vah­va.

– Mum­mu­la oli Vää­rin­ma­jas­sa ja tääl­lä asuu su­ku­lai­sia, veli ja van­hem­mat. Olen syn­ty­nyt Kuh­mos­sa ja asu­nut lap­suu­des­sa Jy­väs­ky­läs­sä, mut­ta Vää­rin­ma­jas­sa olem­me viet­tä­neet ai­na pal­jon ai­kaa ke­säi­sin ja tal­vel­la­kin.

– Tämä Ruo­ve­del­lä huo­nee­ni ik­ku­nas­ta avau­tu­va mai­se­ma on us­ko­ma­ton, to­del­lis­ta rau­haa. Mai­se­mas­sa nä­ky­vät his­to­ri­an eri ker­rok­set.

Juu­ri nyt työn al­la Vin­han tai­tei­li­ja­re­si­den­sis­sä on ru­no­ko­ko­el­ma.

– Voi­si sa­noa, et­tä il­mai­su­muo­to va­lit­si mi­nut.

Vii­me syk­sy­nä Sza­lain oli ni­mit­täin tar­koi­tus työs­tää kes­ke­ne­räis­tä ro­maa­ni­kä­si­kir­joi­tus­ta, mut­ta sen si­jaan al­koi­kin syn­tyä ru­no­ja. Van­ho­ja päi­vä­kir­jo­ja se­la­tes­saan hän huo­ma­si, et­tä oi­ke­as­taan on ai­na kir­joit­ta­nut myös ly­riik­kaa.

Ru­no­jen kir­joit­ta­mi­sen hän ko­kee va­paut­ta­va­na ja se so­pii myös ai­he­pii­riin.

– Kir­joi­tan me­ne­tyk­ses­tä ja tu­len kä­si­tel­leek­si myös on­nea ja rak­kaut­ta. Ei­hän kuo­le­maa ja me­ne­tys­tä voi oi­ke­as­taan kä­si­tel­lä il­man sen vas­tin­pa­ria, rak­kaut­ta. Ei tun­ne me­ne­tys­tä, jos ei ole rak­kaut­ta.

Ins­pi­raa­ti­on­sa läh­teek­si Sza­lai ni­me­ää luon­non – ja kä­ve­le­mi­sen.

– Ryt­mi va­paut­taa, kä­vel­les­sä pääs­tä put­kah­te­lee lau­sei­ta.

Vii­me vuo­si­na hän on in­nos­tu­nut myös sie­nes­tä­mään ja mar­jas­ta­maan. Tie­tä­mys kart­tuu. Kun tie­tää enem­män, myös nä­kee enem­män.

– Jos­kus ihan konk­reet­ti­ses­ti tun­tuu, et­tä sie­nes­tä­es­sä on sil­mät, jot­ka nä­ke­vät sup­pi­lo­vah­ve­rot – jos­kus tois­te tun­tuu, et­tä sil­mät ovat unoh­tu­neet ko­tiin. Jos kä­sit­te­lee tiet­tyä ai­het­ta, tun­tuu, et­tä maa­il­ma al­kaa vas­taa­maan ja tuo­maan sa­no­ja, luu­len et­tä sii­nä on sa­mas­ta asi­as­ta kyse.

Riik­ka Sza­lai ker­too, et­tä ai­kai­sem­min os­ti pal­jon kir­jo­ja ja edel­leen­kin tun­tuu ki­val­ta et­tä tär­ke­ät kir­jat ovat kir­ja­hyl­lys­sä vaik­ka käyt­tää­kin kir­jas­toa yhä enem­män.

– Vii­meis­ten vuo­sien ai­ka­na olen yhä enem­män käyt­tä­nyt kir­jas­toa. On hie­noa, et­tä meil­lä on sekä kir­jas­tot et­tä kir­ja­kau­pat, ne au­kai­se­vat meil­le maa­il­mo­ja.

Työn vas­ta­pai­no­na on myös mu­siik­ki, rak­kai­ta ovat tyt­tä­ren viu­lu­kon­ser­tit.

– Mu­siik­ki avaa tun­tei­ta, joi­ta ei ai­na tie­dä ole­van ole­mas­sa­kaan, ne avau­tu­vat mu­sii­kin myö­tä yl­lät­tä­en mie­len so­pu­kois­ta.