Ke­vään merk­ke­jä seu­ra­taan nyt sil­mä tark­ka­na. Mil­loin näh­dään en­sim­mäi­set les­ken­leh­det, mil­loin si­ni­vuo­kot.

Ti­kat hak­kaa­vat vä­sy­mät­tä lyh­ty­pyl­väi­tä. Jout­se­nia il­maan­tuu ley­hyt­te­le­mään sii­pi­ään. Töyh­tö­hyy­pän su­lat so­jot­ta­vat haus­kas­ti pel­lon­reu­nal­ta. Kor­va odot­taa jo lau­lu­ja, jot­ka ker­toi­si­vat hu­pe­ne­vis­ta päi­vis­tä: kuu kiu­rus­ta ke­sään...

Pää­si­äi­sen au­rin­koi­set säät ovat saa­neet ke­vään he­rää­mään eloon. Lu­met hu­pe­ne­vat sil­mis­sä. Myös jäät ovat hau­ras­tu­neet, ei­kä niil­le ole syy­tä enää men­nä.

Vi­her­peu­ka­loi­den kä­det ovat jo vii­pyil­leet mul­las­sa. Itä­mäs­sä on mon­ta toi­vet­ta. Voi vain ih­me­tel­lä elä­män eh­ty­mä­tön­tä voi­maa kas­vien nos­ta­es­sa ter­hak­kaa­na pää­tään mul­las­ta.

Elä­män voi­mas­sa pii­lee myös huh­ti­kuun jul­muus: se voi ol­la lii­kaa, jos omat voi­mat ovat eh­ty­neet. Han­kien haih­dut­tua ty­lyk­si har­mau­dek­si, voi elä­mä näyt­tää ka­rul­le.

Kun­nes vä­re­jä al­kaa taas löy­tyä. Kat­se osuu lu­men se­as­ta leis­ku­viin si­ni­vuok­koi­hin, sä­ke­nöi­vää au­rin­gon­va­loa hoh­ta­viin les­ken­leh­tiin tai sit­ruu­na­per­ho­sen hur­maa­van hem­pe­än­kel­tai­siin sii­piin. Ne he­rät­tä­vät toi­voa ja haa­vei­ta.

Moni las­kee jo päi­viä omien ke­sä­lo­mien­sa al­kuun. Pian tu­lee vap­pu ja juh­li­taan ke­sän saa­pu­mis­ta.

Niin vain tä­mä­kin tal­vi on se­lä­tet­ty.