Omaan ko­ro­na­ke­vää­see­ni on tuo­nut yl­lät­tä­vää iloa se, et­tä pää­sin mu­kaan te­ke­mään kir­jaa, joka ylis­tää luon­non kau­neut­ta ja Nä­si­jär­veä. Juk­ka Rau­ti­on va­lo­ku­vis­sa jär­vi­luon­non elä­mää tark­kail­laan vuo­de­nai­ko­jen nä­kö­kul­mis­ta. Mi­ten kau­nis se on­kaan, kun ke­säil­ta tyyn­tyy pei­lik­si! Mi­ten kau­nis se on­kaan tal­vi­sen su­per­kuun va­lai­se­mas­sa pak­kas­hä­mä­räs­sä! Mi­ten us­ko­ma­ton on muut­to­lin­nun pa­luu tu­han­sien ki­lo­met­rien pääs­tä juu­ri sii­hen sa­mal­le ne­li­ö­met­ril­le, jos­ta se edel­li­se­nä ke­sä­nä läh­ti!

Mi­nul­le jär­vi on ol­lut läs­nä ai­na, ar­ki­sen kau­nii­na, mut­ta enem­män maak­ra­vun nä­kö­kul­mas­ta. Lap­suu­des­sa pe­sin ädin kans­sa mat­to­ja kel­lu­val­la lai­tu­ril­la, jos­sa seis­tään upo­te­tus­sa tyn­ny­ris­sä. Kun tul­tiin pel­to­töis­tä, py­säh­dyt­tiin ui­maan Mu­ta­lan­lah­den pie­nel­le ui­ma­ran­nal­le. Verk­ko­jen las­ku isän kans­sa, kun vih­doin opin so­pi­vas­ti sou­ta­maan ja huo­paa­maan. Se, kun isä au­ra­si pie­nen luis­tin­ken­tän mök­ki­ran­taan, pilk­ki­ret­ket, tal­vi­nen kä­ve­ly omien las­ten kans­sa Sii­lin­ka­ril­le tai ve­ne­ret­ki Pur­tus­ta Rep­pu­ka­rin telt­ta­sau­naan.

Luon­non kun­ni­oi­tuk­sen opin myös met­säs­tä­jän tyt­tä­ren nä­kö­kul­mas­ta. Isä tun­si met­sän­sä ja jär­ven­sä, eläin­ten rei­tit ja käyt­täy­ty­mi­sen. Vii­mei­si­nä met­säs­tys­vuo­si­na isä tuli reis­suil­taan yhä use­am­min tyh­jin kä­sin. Täh­täi­mes­sä oli ol­lut ket­tu, jä­nis tai tee­ri, mut­ta hän nos­ti sor­men­sa lii­pa­si­mel­ta vii­me het­kel­lä, kos­ka ”en raas­kin­nut sitä am­pua”.

Epi­de­mi­an ta­kia olen elä­nyt ke­vään eris­täy­ty­nee­nä ko­tiym­py­röi­hin. Met­sä on tul­lut yhä tär­ke­äm­mäk­si. Kun sei­nät al­ka­vat ah­dis­taa, met­sä on ai­na val­mii­na loh­dut­ta­maan: iki­kuus­ten naa­vai­set ok­sat, har­juun raa­del­lun so­ra­kuo­pan tar­jo­a­ma täy­si­kuun tark­kai­lu­paik­ka, hä­mä­rät, sy­vät sup­pa­kuo­pat, jois­sa kä­ve­lee lä­hel­lä di­no­sau­rus­ten ai­kaa.

Jat­ku­vaan kas­vuun pyr­ki­vä elä­män­ta­pam­me tu­ho­aa ym­pä­ris­töä kiih­ty­väl­lä tah­dil­la. Luen uu­ti­sia sii­tä, et­tä pö­lyt­tä­jä­hyön­teis­ten mää­rä on vä­hen­ty­nyt, ja se on pie­nen­tä­nyt sa­to­ja Suo­mes­sa­kin. Sel­kä­ran­kais­ten eläin­ten mää­rä on maa­il­mas­sa ro­mah­ta­nut. ”Ih­mi­siä on vain 0,01 pro­sent­tia kai­kes­ta elä­mäs­tä, mut­ta olem­me jo tu­hon­neet 83 pro­sent­tia luon­non­va­rai­sis­ta ni­säk­käi­tä ja puo­let kai­kis­ta kas­veis­ta”, sa­noo He­sa­rin uu­ti­nen muu­ta­man vuo­den ta­kaa.

Ei­hän se ole suo­ma­lais­ten syy­tä. Em­me voi kor­ja­ta kaik­kia maa­il­man vir­hei­tä.

Olem­me kui­ten­kin maa­il­man par­hai­ten kou­lu­tet­tu kan­sa, his­to­ri­an­sa rik­kaim­mas­sa vai­hees­sa. Niin se on, vaik­ka ko­ro­na­vi­ru­se­pi­de­mia juu­ri nyt on ra­ken­tei­ta ja unel­mia rik­ko­nut. Ajat­te­le iso­van­hem­pi­a­si, mil­lä ku­lu­tuk­sel­la hei­dän elä­män­sä ku­lui. Mitä olet ku­lut­ta­nut it­se elä­mä­si ai­ka­na?

Yl­lät­tä­en ko­ro­na­ke­vät an­taa toi­voa sii­tä, et­tä tu­hon suun­ta oli­si vie­lä mah­dol­lis­ta kään­tää. Tam­mi­kuus­sa har­va oli­si us­ko­nut, et­tä tapa, jol­la elim­me huh­ti­kuun, oli­si mah­dol­li­nen. Ra­jat ja kou­lut kiin­ni, osa Suo­mes­ta eris­tet­ty. Pie­nen het­ken po­li­tii­kas­sa­kin ha­lut­tiin to­del­la si­tou­tua yh­tei­seen pää­mää­rään.

Se an­toi toi­voa sii­tä, et­tä vie­lä suu­rem­mis­sa asi­ois­sa toi­mi­mi­nen on mah­dol­lis­ta, en­nen kuin on lii­an myö­häis­tä. Ris­ti­rii­to­ja on, mut­ta pää­mää­rän pi­tää ol­la tar­peek­si suu­ri ja sel­keä. Riit­täi­si­kö elin­kel­poi­sen luon­non säi­lyt­tä­mi­nen lap­sil­lem­me ja tu­le­vil­le su­ku­pol­vil­le?

Kui­lun reu­nal­la kii­ku­taan elä­män­ta­pam­me ta­kia. Pi­tää­kö siis ko­ro­nak­rii­sis­tä he­rä­tes­säm­me ta­voit­tee­na ol­la pa­luu en­ti­seen, vai pi­täi­si­kö ta­voit­tei­ta muut­taa?