Eläm­me epä­var­mo­ja ai­ko­ja. Mo­nien syi­den seu­rauk­se­na ta­lous on tiu­kal­la ja us­ko huo­mi­seen, ai­na­kaan pa­rem­paan sel­lai­seen, on ko­val­la ko­e­tuk­sel­la. Töi­den ja ra­ho­jen lop­pu­es­sa elä­mäl­tä pu­to­aa poh­ja ja jos sit­ten vie­lä sat­tuu sai­ras­tu­maan, on ti­lan­ne en­tis­tä­kin kur­jem­pi. Ei ole ih­me jos sil­loin tun­tee, et­tä ku­kaan ei vä­li­tä ei­kä apua saa mis­tään. Ke­tään ei kiin­nos­ta ei­kä ku­kaan pidä huol­ta.

Meil­le kris­ti­tyil­le ope­te­taan, et­tem­me jää kos­kaan yk­sin, tai­vaan Isä pi­tää mei­tä ai­na sil­mäl­lä. ”Her­ra var­je­lee si­nun läh­tö­si ja tu­lo­si, si­nun jo­kai­sen as­ke­lee­si nyt ja ai­na” ku­ten psal­mis­sa 121 sa­no­taan. Huo­len­pi­to al­kaa jo pie­nes­tä vau­vas­ta, jol­le ris­ti­äi­sis­sä lau­le­taan virt­tä 492: ”Ys­tä­vä sä lap­sien, kat­so mi­nuun pie­ne­hen. Min­ne käyn­kin maa­il­mas­sa, sinä olet hoi­ta­mas­sa. On­ni tääl­lä vaih­te­lee, tai­vaan Isä suo­je­lee.”

Vir­si­kir­jaa tut­kies­sa huo­maa hel­pos­ti, kuin­ka mo­nis­sa tu­tuis­sa ih­mi­se­lon kul­kuun liit­ty­vis­sä vir­sis­sä tuo­daan esiin ih­mi­sen tu­keu­tu­mis­ta ja luot­ta­mus­ta Ju­ma­lan huo­len­pi­toon. Vir­res­sä 397 to­de­taan: ”Kun on tur­va Ju­ma­las­sa, tur­vas­sa on pa­rem­mas­sa kuin on täh­ti tai­va­hal­la, lin­tu emon sii­ven al­la.”

Maam­me his­to­ri­an kriit­ti­si­nä het­ki­nä on puo­les­taan ha­et­tu tur­vaa vir­res­tä 170: ”Ju­ma­la om­pi lin­nam­me ja vah­va tur­va ai­van, on miek­kam­me ja kil­pem­me ajal­la vaa­ran, vai­van.”

Elä­män päät­ty­mi­sen lä­hes­ty­es­sä tai ih­mi­sen omien tie­to­jen ja tai­to­jen muu­ten lop­pu­es­sa on ym­mär­ret­tä­vää kään­tää kat­se koh­ti tai­vas­ta. Suo­ma­lais­ten lem­pi­vir­rek­si­kin kut­su­tus­sa siu­naus­ti­lai­suuk­sis­sa pal­jon lau­le­tus­sa vir­res­sä 338 lu­va­taan, et­tä mitä päi­vä tuo­kin tul­les­san­sa, Isä hoi­taa las­ta ar­mol­laan. ”Kä­des­sään hän joka päi­vä kan­taa, tie­tää kai­ken mitä tar­vit­sen, päi­vän kuor­mat, le­von het­ket an­taa, mur­heen niin kuin ilon sees­tei­sen.”

Me, joil­la maal­li­nen va­el­lus vie­lä jat­kuu, voim­me luot­ta­vai­ses­ti to­de­ta vain: ”Hy­vyy­den voi­man ih­meel­li­nen suo­ja pii­rit­tää mei­tä, kuin­ka käy­nee­kin. Il­las­ta aa­muun kans­sam­me on Luo­ja. Hä­nel­tä saam­me huo­mis­päi­vän­kin.” -vir­si 600.