Kirk­ko­vuo­den ku­lus­sa tois­tu­vat sa­mat ky­sy­myk­set. Mik­ke­lin­päi­vän koh­dal­la se kuu­luu: ”Kuka on suu­rin?”

En­sim­mäi­sek­si et­sim­me vas­taus­ta suun­nas­ta, mis­sä on val­taa, vii­saut­ta ja voi­maa. Jee­sus vas­taa toi­sin. Hän aset­taa kris­ti­tyn esi­ku­vak­si lap­sen.

Sen jäl­keen yhä­ti ajat­te­lem­me tie­tä­väm­me, mik­si Jee­sus niin te­kee. Olem­me kuul­leet tä­hän mo­nia eri­lai­sia se­li­tyk­siä.

Kui­ten­kin ne ra­jaa­vat to­del­li­suut­ta, joka on teh­ty elet­tä­väk­si ja ko­et­ta­vak­si kai­kil­la ais­teil­la.

Jee­sus ke­hot­taa mei­tä tu­le­maan las­ten kal­tai­sik­si. Sik­si mei­dän ai­kuis­ten oli­si hyvä teh­dä mat­ka si­säi­seen lap­seem­me, joka meil­tä on usein pääs­syt unoh­tu­maan vuo­si­kym­men­ten var­rel­la.

Vä­läh­dyk­sen si­säi­ses­tä lap­ses­ta koin vii­me vii­kol­la Kan­ga­sa­lan ro­vas­ti­kun­nan pap­pein­ko­kouk­ses­sa. Ta­pa­sin siel­lä ly­hy­es­ti na­mi­bi­a­lai­sen pa­pin, joka ker­toi meil­le eng­lan­nik­si, et­tä hä­nen äi­din­kie­len­sä on yk­si maan lu­kui­sis­ta hei­mo­kie­lis­tä, ku­an­ga­li. En ol­lut pit­kiin ai­koi­hin ta­van­nut ih­mis­tä, joka oli­si näin sa­no­nut. Ky­sees­sä on var­hais­lap­suu­te­ni kie­li, jon­ka olen tyys­tin unoh­ta­nut.

Ta­pai­lin af­rik­ka­lai­sel­le kol­le­gal­le ”Ka­run­ga hore”-lau­lua, joka on ai­noa muis­to­ni ku­an­ga­lin kie­les­tä, jol­la olen il­mais­sut tun­tei­ta­ni ja aja­tuk­si­a­ni pik­ku poi­ka­na. Kun pap­pi tun­nis­ti hy­myil­len tu­tun lau­lun, mel­kein it­kin.

Näin löy­sin sy­dä­mes­sä­ni si­säi­sen lap­se­ni, joka on kau­ka­na, tu­han­sien ki­lo­met­rien pääs­sä, Oka­van­go-joen var­rel­la Na­mi­bi­as­sa.

Siel­lä, seu­ra­kun­nan kes­kel­lä, lau­le­taan, kuin­ka Ju­ma­la ra­kas­taa jo­kais­ta las­taan. Si­nua ja mi­nu­a­kin.

Juk­ka Tas­ki­nen

vs. kirk­ko­her­ra