Vii­me lau­an­tai­na 27. huh­ti­kuu­ta vie­tim­me kan­sal­lis­ta ve­te­raa­ni­päi­vää. Tätä päi­vää kans­sam­me maas­sam­me juh­lii enää hy­vin pie­ni jouk­ko ve­te­raa­ne­ja.

Ve­te­raa­nien ja hei­dän te­kon­sa muis­to vii­mei­sen­kin heis­tä pois­tut­tua ei saa sam­mua. Me eläm­me it­se­näi­ses­sä Suo­mes­sa ja jo­kai­nen so­das­sa ol­lut on mak­sa­nut sii­tä kal­liin hin­nan.

Vaik­ka so­dat ve­te­raa­nien koh­dal­la päät­tyi­vät ja tul­tiin ko­tiin, ei kui­ten­kaan tul­tu kos­kaan enää sa­maan elä­mään, sota kos­ket­ti niin sy­väl­tä ja jät­ti eli­ni­käi­set ar­vet sy­dä­meen. Sitä mitä ve­te­raa­ni on näh­nyt ja ko­ke­nut, ei täl­lai­nen hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­nan ai­ka­na syn­ty­nyt ja elä­nyt voi kä­sit­tää, vaik­ka mi­ten tut­ki­si his­to­ri­aa ja tie­täi­si so­dan ta­pah­tu­mat.

So­ta­ve­te­raa­nin lap­sen­lap­se­na olen mo­net ker­rat kat­sel­lut vaa­rin pääs­sä ol­lei­ta ar­pia, jot­ka oli­vat tul­leet kra­naa­tin sir­pa­lei­den re­pi­mi­nä. Lap­se­na ja nuo­re­na en näh­nyt sitä haa­vaa joka vaa­rin si­säl­lä oli, sitä mis­tä kum­pu­si ai­na uu­del­leen ja uu­del­leen puhe Suo­men so­dis­ta.

Ve­te­raa­nit toi­vat tä­hän maa­han tie­don ja muis­ton sii­tä, mitä rau­ha mak­soi ja sen mitä sota to­del­la oli. Tuo muis­to ja kii­tol­li­suus säi­ly­kööt muis­tois­sam­me ai­na.

Pyhä Ju­ma­la, siu­naa jo­kais­ta jäl­jel­lä ole­vaa ve­te­raa­nia ja hei­dän lä­hei­si­ään.

Au­ta mei­tä säi­lyt­tä­mään ja siir­tä­mään su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le kaik­ki se, min­kä he ovat ko­ke­neet so­das­sa ja kan­ta­neet mu­ka­naan läpi elä­män.

Kii­täm­me isän­maas­ta ja maam­me ve­te­raa­neis­ta, sii­tä uh­rauk­ses­ta, jon­ka he ovat puo­les­tam­me an­ta­neet, jot­ta meil­lä oli­si rau­ha.

Siu­naa ja ar­mah­da maa­il­maa­si ja kaik­kia sen kan­so­ja.

Au­ta kan­so­ja ja nii­den joh­ta­jia te­ke­mään kaik­ken­sa rau­han ja tur­val­li­suu­den puo­les­ta.

Tätä me pyy­däm­me rak­kaan Poi­ka­si Jee­suk­sen Kris­tuk­sen ni­mes­sä.

Aa­men

kir­joit­ta­ja on Ruo­ve­den ja Vir­tain seu­ra­kun­tien pap­pi