Kolumni
Poikani aloitti pari viikkoa sitten päiväkotitaipaleensa.
Vaikka hoitopäiviä on vain muutama viikossa, on uusi elämänvaihe täynnä kaikenlaista opettelua. Mitä hoitoreppuun mukaan? Tarvitseeko kurahousut? Mihin kaikkialle kiinnitän nimitarrat? Miten toimitaan saapuessa, entä lähtiessä? Ja miten ihmeessä tätä päiväkodin porttia käytetään?
Netin vauvaryhmissä saa kyllä päänsä pyörälle, jos niin haluaa. Älä ainakaan unohda sisätossuja, tai kuvaa vanhemmista. Vaihtovaatteita on hyvä olla ainakin kolmet. Alku voi olla rankkaa, joten kannattaa varautua illalla kaikkeen maailmanlopusta ydinräjähdykseen. Niin, ja kaikki itkevät lasta viedessä, joten täytyy varautua myös siihen. Huh.
Päiväkodin lopulta alettua, ja ensimmäisen päivän oltua takana, kaikki olikin yhtäkkiä aivan selvää. Kukaan ei itkenyt, kaikki ennakkoon murehtimani asiat osoittautuivat turhiksi, ja kuten yksi hoitajista minulle totesi: “Maalaisjärjellä täällä mennään.” Se oli lohduttava lause.
Ruovedellä on aivan huikean hyvä päiväkoti – niin tilat kuin henkilökunta ovat molemmat aivan huippuja. Jätän lapseni luottavaisin mielin päiväksi touhuilemaan, ja opin nopeasti myös sen portin käytön.
Yhtenä iltapäivänä pysäköidessäni autoa päiväkodin pihaan havahduin kuitenkin yhteen asiaan. Nytkö minä tosiaan olen tässä? Päiväkotimammana, hakemassa jälkikasvuani aidatulta pihamaalta, keräten mukaan kurahousuja ja toppahanskoja. Kysellen päiväunista ja sormiruokailuista.
Vastahan olin teini. Tai aikuinen, niin kuin silloin luulin, kun parkitin kavereiden kanssa linja-autoaseman pihamaan nurkassa. Kun saatoin tehdä asioita silloin kun huvittaa, en silloin kun hoitoaikoihin sopii. Kun kolmelta yöllä olin hereillä ihan omaksi huvikseni, en lapsen itkun takia. Kun ainoa, jonka hyvinvoinnista olin vastuussa, olin vain minä itse. Kun päiväkoti oli vain rakennus muiden joukossa, ja vanhemmuus asia, josta puhuttiin muodossa “sitten joskus kun ehkä saan lapsia..”
Muistan sen kuin eilispäivän -fraasi onkin yhtäkkiä ihan totta. Vuodet nuoruuden huolettomien päivien ja tämän päiväkodin pihalla vietetyn pienen hetken välillä ovat kuin ilmaa, ihan kuin niitä ei olisi ollut. Olisi hauska pystyä vetämään viiva aikajanalle siihen kohtaan, kun nuoruus yhtäkkiä loppuikin. Kun viimeisen kerran lähdin autolla lintsin reunasta kotia kohti, enkä enää palannutkaan seuraavana iltana.
Mutta tätä se elämä on, jatkuvaa tulevaisuuden mielikuvien maalailua ja jo elettyjen päivien muistelua. Ja jossain siinä välissä tässä hetkessä elämistä. Kurahousuja, tuttipulloja ja märkiä, päiväkodin pihassa saatuja pusuja. Pienen käden ottamista omaan käteen, ja yhdessä askeltamista kohti tulevia päiviä, kaikkine vaiheineen.
Sanni Isomäki
Herätyskellokaan ei ole ehtinyt vielä soimaan, kun aamun ensimmäiset auringonsäteet yrittävät jo parhaansa mukaan puskea sisään pimennysverhon rakosista. Valo koputtaa ikkunaan, ja minä tahdon päästää sen sisään.
Herätyskellokaan ei ole ehtinyt vielä soimaan, kun aamun ensimmäiset auringonsäteet yrittävät jo parhaansa mukaan puskea sisään pimennysverhon rakosista. Valo koputtaa ikkunaan, ja minä tahdon päästää sen sisään.
Kun noin kolme vuotta sitten ostimme nykyisen kotimme, tiesimme kyllä suunnilleen mihin olimme ryhtymässä. Peltojen keskellä hiljaisuudessa lepäävä, vanha hirsirunkoinen talovanhus sai heti ensimetreillä työnimen “Mörskä”, sillä se kuvasti hyvin talon olemusta – kaikella rakkaudella kuitenkin. Vanha, halkeileva maalipinta ja umpeenkasvaneet pihamaat vetivät meitä kierolla tavalla puoleensa. Talolla oli selvästi tarina, joka ei vielä halunnut päättyä.
Kun noin kolme vuotta sitten ostimme nykyisen kotimme, tiesimme kyllä suunnilleen mihin olimme ryhtymässä. Peltojen keskellä hiljaisuudessa lepäävä, vanha hirsirunkoinen talovanhus sai heti ensimetreillä työnimen “Mörskä”, sillä se kuvasti hyvin talon olemusta – kaikella rakkaudella kuitenkin. Vanha, halkeileva maalipinta ja umpeenkasvaneet pihamaat vetivät meitä kierolla tavalla puoleensa. Talolla oli selvästi tarina, joka ei vielä halunnut päättyä.
Pakkanen paukkuu ja kodin ikkunasta avautuva maisema lähentelee päivä päivältä enemmän talven ihmemaata. Aamukahvi lämpöä hehkuvasta emalimukista maistuu tällaisina talviaamuina erityisen ihanalle, ja ulkona kenkien alla nariseva lumi ja poskia pistelevä tuuli muistuttavat, että nyt todellakin eletään sydäntalven aikaa. Kuin varkain ajatukset kuitenkin karkaavat silloin tällöin kesään ja sen tuomiin muistoihin lämmöstä ja luonnon aina niin ihanasta vehreydestä.
Pakkanen paukkuu ja kodin ikkunasta avautuva maisema lähentelee päivä päivältä enemmän talven ihmemaata. Aamukahvi lämpöä hehkuvasta emalimukista maistuu tällaisina talviaamuina erityisen ihanalle, ja ulkona kenkien alla nariseva lumi ja poskia pistelevä tuuli muistuttavat, että nyt todellakin eletään sydäntalven aikaa. Kuin varkain ajatukset kuitenkin karkaavat silloin tällöin kesään ja sen tuomiin muistoihin lämmöstä ja luonnon aina niin ihanasta vehreydestä.
Luetuimmat
Tuoreimmat
Vaahtoava koski Pihlajalahdella.
Esko Lahtinen
Vuoden noidan syytelista on pitkä.
Terhi Kääriäinen
Uutiset
Elämänmeno
Kulttuuri
Pääkirjoitus
Kolumnit
Blogit
Kirkonkellot
Yleisöltä
Lukijan kuva
Jätä ilmoitus Ruovesi-lehteen
Ruovesi-lehden mediakortti
Jätä ilmoitus Teisko-Aitolahti-lehteen
Teisko-Aitolahti-lehden mediakorttii
Pohjoisviitta-lehden mediakorttii
Rekisteriseloste
Tilaa Ruovesi-lehti
Osoitteenmuutos Ruovesi-lehti
Tilaa Teisko-Aitolahti
Osoitteenmuutos Teisko-Aitolahti
Ruoveden Sanomalehti Oy • Honkalantie 2 • 34600 Ruovesi •
Puh. 03 476 1400 • Rekisteriseloste